7h 16min

Hesarissa taannoin julkaistiin runsaasti somessa jaettu kolumni hyvinvoinnin pakkosuorittamisesta (jota en nyt linkkaa, sillä olen mobiilissa). Jokainen todennäköisesti vähän naureskeli omahyväisenä että heh heh, tuollaista se new wave downshifting teettää, itsehän en siihen sentään alennu.

Minäpä alennuin. Vahingossa. Ja todellakin suoritin hyvinvointia.

Viimeksi kirjoitin uudenvuoden tavoitteista - no eipä niistä yksikään kunnolla toteutunut. Sen lisäksi, että minulla oli kaksi koulua ja kolme työpaikkaa sekä muutto, aloin ihan vakavissani osallistua 31 päivän käsilläseisontahaasteeseen, tammikuun hyvinvointikalenteriin ja kirjoittaa joka päivä.

Kirjoitinhan minä, jos Whatsapp lasketaan. Jaksoin muita haasteita ehkä viikon, ja sen jälkeen löysin itseni sen verran väsyneenä että jos pakko ei ollut, en sängystä päässyt ylös, jaloista hävisi ajoittain kannatus ja keuhkot tukkeutuivat taas. Tällä hetkellä suoritan puoltatoista koulua, yhtä muuttoa ja kolmea työtä. Ja tämä oli vasta kolmen viikon tulos. Tänä viikonloppuna en suorita muuta, kuin itseni neljäksi tunniksi töihin ja siitä Katajanokkaan Viking Linen lautalle.

Paitsi yhdessä tavoiteasiassa muuten onnistuin! Sokerin vähentämisessä ja vedenjuonnin lisäämisessä.

Huomenna on Suomenuskon mukaan Paavon päivä, joka taittaa talven ja talvikelit ovat parhaimmillaan kun valon määrä lisääntyy. Päivän pituus on tänään seitsemän tuntia ja kuusitoista minuuttia.

Tuhkaa kuohuviinissä

Eli pieni mietelmä uudenvuodenlupauksista.

Uusi vuosi tuntuu nimensä mukaisesti aina uudelta alulta. Erityisesti tämä tuleva vuosi, sillä aloitan uudet opinnot tammikuussa, toivottavasti valmistun aiemmista, vaihdan kotia, palaan liikkuvampaan elämään. Harmikseni sopivia tanssitunteja ei edelleenkään ole tarjolla, joten pitää kehitellä muuta. Siinä mielessä tämä tuleva vuosi on myös uusi, etten lupaa yhtään mitään. Paitsi kirjoittaa joka päivä edes viisi minuuttia. Tuona tulevana vuona en lupaa olla kärsivällisempi, positiivisempi, urheilullisempi, hyväsydämisempi, avuliaampi, kiltimpi; en yhtään mitään. Monena aiempana vuona olen tehnyt tämänkaltaisia paremman ihmisyyden lupauksia, ja viimeistään vuoden puolivälissä tunnelma on verrattavissa siihen, kuin metsämaratonilla loikkaisi merkityltä reitiltä ulos pusikkoon huutamaan ULIULIULI ja heittäisi lenkkarit ojaan. Vaikuttaa siltä, että mennyt vuosi on ollut yllättävän monelle harvinaisen raskas.

Sen sijaan voisin ottaa pari Uudenvuodentavoitetta. Ne ajattelemani tavoitteet eivät sinällään liity siihen, miten olisin parempi ihminen universaalisti muita kohtaan, vaan siihen, miten itse(kkäästi) jaksaisin omassa elämässäni järkevämmin. Sitten saattaa vahingossa olla kivempi muitakin kohtaan. Nekin ovat tavoitteita, eivät pakotteita.

Kasvu tulee sitten, kun siihen on edellytykset. Ei pakottamalla. Sanopa lapselle, että voisit muuten kasvaa viisi senttiä pidemmäksi, niin asiat olisivat paremmin.

Miten se tuhka kuohuviinissä sitten tähän liittyy? 

Siten, että viime uudenvuoden vaihteessa teimme taikoja: kirjoittamalla lyijykynällä toiveen sanomalehdestä revittyyn paperinpalaan, polttamalla paperin (pinseteillä...) kynttilänliekissä ja tiputtamalla tuhkapallon kuohuviiniin (venäläisen perinteen/ohjeen mukaan shampanjaan) ja juomalla sen. Toiveeni muuten toteutui. Kuten kuulemma erään toisenkin, joka omansa tällä tavalla teki. Kyse on järjellä selitettynä tietysti itseohjaavuudesta ja huomionkiinnittämisen (eli vetovoiman) laista. Huomenna vuorossa uudet taiat ja toiveet.

Skål!

The Holy Twins

Heippa taas. Hetki meni, että löysin jotain sanottavaa, ja melkoisen sekaavaa sanottavaa löysinkin.

Mutta.

Tasapaino, Yin & Yang, valkoinen ja musta, valo ja pimeys, kuun kaksi puolta. Jekyll ja Hyde.

Olen ennenkin kirjoittanut tasapainosta tällä pihamaalla, mutta nyt puhun universaalista, (meta)fyysisten lakien määrittämästä tasapainosta. Energiasta. Siitä olemassaolon jännitteestä, joka on edellytys olemassaololle. Tutustuin eilen kirjallisuudentutkimusta räpeltäessäni The Lost Language of Symbolism -teokseen (Bayley Harold, 1996) ja sen sijaan, että olisin edistänyt opintoasiaani (kuten nytkin pitäisi), upposin symboliikan maailmaan. The Holy Twins -luvusta kehkeytyi ajatus ja kysymys tästä olemassaolon tasapainosta.

Tarot-korteissa Valttien numero XIV, Taito / Taide (en. Temperance), puhuu samasta asiasta: kohtuullisuus, harmonia, tasapaino, vastakkaisten voimien yhdistäminen, synteesi jne. En koskaan ole oikein ymmärtänyt tätä korttia, ennen tätä päivää. Hiljattain luin Dan Brownin Enkelit ja Demonit -romaania, jossa on kyse antimaterian löytämisestä, sekä (ilmeisesti, en ole ehtinyt vielä kovin pitkälle) Jumalasta ja helvetistä, ja muistin viihdekirjallisuudesta lisää esimerkkejä vastaavasta vastakkainasettelusta. Raamattu puhuu pahuudesta ja hyvyydestä, kevyemmät tahot jo mainitusta pimeydestä ja valosta; taolaisuudessa tunnetaan yin ja yang. Fysiikka tuntee (tai on tuntematta) antimateriaa, kaiken olemassaolevan vastaparia, pimeää ainetta. Dan Brown kirjoittaa teoksessaan käsittääkseni juuri tästä asiasta.

The Holy Twins -luvussa mainittiin myös erään persialaisen uskontosuuntauksen kaksoset Ahriman ja Ormuz, kuten myös Lucifer ja Mikael, joista edellämainitun on sanottu olevan Mikaelin kaksoisveli. Ajatus kaikkien kaksoisveliparien taustalla oli Kahdesta Hallitsijasta, jotka pyörittivät toinen toisiaan, ja että tämän tasapainon olisi rikkonut Lucifer, "pudonnut tähti". Vastakkainasettelu näkyy jo yksistään Luciferissa, Saatanan lähettiläässä, jonka nimi kuitenkin tarkoittaa "valon tuojaa".

Takaisin viihdekirjallisuuteen. Nuortenkirjoja ansiokkaalla taustatietämyksellä kirjoittanut Cassandra Clare otti kantaa tähän vastavoimaparin ajatukseen luomalla Mortal Instruments -sarjan enkeleiden jälkeläiselle Jacelle paholaisparin Sebastianin, joka sitoi Jacen itseensä niin, että tuhoamalla Sebastianin Jace tuhoaisi myös itsensä. Samoin käy materialle ja antimaterialle. Kumpaakaan ei voi tuhota tuhoamatta toista. Valoa ei näy, jollei pimeys ole läsnä.

Onko meissä kaikissa sama metafysiikan vastakkainasettelu, kaksi puolta, jotka täytyy saada tasapainoon? Länsimaisten ja kristillisten ohjeiden mukaan meidän täytyisi vapautua pahuudesta. Fysiikan lakien mukaan tämä ei käy. Sen sijaan, että pyrkisimme pahuudestamme (?) eroon, yrittäisimme parittaa sen hyvyytemme kanssa. Helpostiymmärrettävämmin: yrittäisimme lähentää vastakohtia. Pyrkiä kohti tasapainoa, harmoniaa.  Sillä kuinka paljon pahaa ihmisyksilöt ovatkaan saaneet aikaiseksi kuvitellessaan olevansa hyvän lähettiläitä, fanaattisesti. Uskaltaisin väittää, että nuoruudessaan kristinusko menee metsään tässä tapauksessa, ja että katse olisi hedelmällisempää kääntää kohti näitä vanhempia maailmanuskontoja. Tai sitä metafysiikkaa. Uskaltaisin myös väittää, että jokin tässä teoriassa uppoaa syvemmälle johonkin sellaiseen, joka todella on osa maailmanjärjestystä, sillä hämmentävän moni taho on yhä enemmän alkanut puhua tai kertoa tästä – tai sitten oma havaintokykyni on laajentanut ja löytänyt jonkinlaisen punaisen langan. Kaikki on niin kovin suhteellista; absoluuttista pahuutta ja hyvyyttä ei ole olemassa.

Vai onko? Mikä on lopulta pahuutta, ja mikä hyvyyttä? Mistä ne saivat alkunsa? Ei Raamatun, vaan fysiikan ja metafysiikan lakien, universaalin energiajärjestyksen mukaan?

Tarina lohikäärmeistä, hevosista ja raudasta

Kirjoitin kerran huumorimielessä (kaikissa vitseissähän on aina ripaus totuutta) erääseen kuvaukseen itsestäni, että kesytän lohikäärmeitä ja koulutan niitä olemaan hyödyllisempiä. Legendat kertovat, että lohikäärmeitä on mahdollista kesyttää ja käsitellä, kun tietää niiden oikean nimen ja osaa puhua niiden kieltä.

Ymmärsin juuri äskettäin, että nämä lohikäärmeet ovat meidän totuutemme ja illuusiomme, ja meitä satuttavia ja vahingoittavia asioita on mahdollista kesyttää ja käsitellä puhumalla niistä totuudenmukaisesti ja oikeilla nimillä. Piilottelematta, vääntelemättä, teeskentelemättä. Jos yrittää piiloutua lohikäärmeen selkään ja ratsastaa sillä salaa, sen tuli korventaa heti, kun se päänsä kääntää.

Olen jutellut hevosihmisten ja seppien kanssa viime aikoina. Hevosta ei voi käskeä – siinä on kuusisataa kiloa lihaa ja luuta, jolla totisesti on oma tahto ja pää. Jos alle sadan kilon painoinen, tietoisuudeltaan keskeneräinen ihmisolento yrittää määrätä ja pakottaa, tulos ei ole kovinkaan myönteinen eikä kaunis. Ei ihmiselle, eikä myöskään hevoselle, joka turhautuu ja suuttuu. Samaa kuulin raudasta. Englanniksi termi on ymmärtäväisempi, sillä sana forge ei niinkään tarkoita pakottaa, vaan muokata, takoa. Suomen kielessä jostain syystä puhutaan myös raudan pakottamisesta.

Ei rautaa voi pakottaa, kuten ei hevostakaan. Sitä pitää kuunnella, ohjata, aistia, myötäillä, sen kanssa tulee kommunikoida. Näyttää kuka on herra, kyllä; mutta ei väkivallalla ja käskien.

Eikä niitä lohikäärmeitäkään, sen enempää kuin hevosia, kesytetä väkivallalla ja käskien.

Egosta ja rakkaudesta, osa 2

Mainitsin jossain aiemmassa kirjoituksessani, etten ole lukenut kirjaa Saat sen mistä luovut (Tommy Hellsten 2004). Nyt luen sitä. Se ei ihan tarkalleen (ainakaan sivulle 59 mennessä) puhu sen kaltaisesta luopumisesta mitä kuvittelin, vaan samanlaisesta egon luopumisesta kuin Eckhart Tollekin (Läsnäolon voima) ja, käsittääkseni, myös jotkut buddhalaiset.

On luovuttava vahvuudestaan, jotta voi olla heikko ja kyetä kasvamaan vahvaksi. On kyettävä päästämään irti ja kuoltava, jotta voi elää ennen kuin kuolee. Seuraava lause pysäytti minut ja sai lukemaan saman kohdan kahdesti:
  "[H]änestä tulee lastu, joka yrittää ohjata virran kulkua. Se tarkoittaa, ettei ihminen uskalla elää. Hän alkaa suojautua elämästä ja ryhtyy hallitsemaan sitä. Hän alkaa itse rakentaa turvaansa ja lopettaa näin matkanteon."

Juttelin reilu vuosi sitten yhtenä iltana erään buddhalaisen kanssa, joka valotti hiukan buddhalaisuuden periaatteita ja kahdeksan askeleen polkua (vapaa suomennos omani). En mielelläni liittäisi näitä asioita mihinkään tiettyyn uskontokuntaan, mutta mainitsen silti selvyyden vuoksi. Ei siis kannata suhtautua turhan ennakkoluuloisesti; jokaisessa uskontosuuntauksessa ja elämänkatsomuksessa on paljon kuunneltavia ja varteenotettavia asioita.
Eksyin aiheesta. Tämän buddhalaisen kanssa juttelimme egosta vapautumisesta ja siitä, että todellisuus on mitä on, vaikka yrittäisimme kieltää ja kiertää sen ja piiloutua siltä. Buddhalainen otti esimerkiksi rakkaudentunnustamisen: miten sitä pelätään ja väistetään siinä pelossa, ettei saadakaan vastakaikua.

Oikeasti sillä ei ole väliä. Siinä mielessä että sanomme sen, sillä se ei muuta todellisuutta. Joko saamme vastakaikua tai emme. Emme pelkää itse vastausta tai reaktiota, vaan pelkäämme todellisuutta. Sitä, ettei se todellisuus (tai muiden rakkaus itseämme kohtaan) ole hallittavissamme. Me olemme niitä lastuja, emme virtaa. Toki tarpeeksi suuresta määrästä lastuja voidaan koota virtaa ohjaava pato, mutta se on jo toinen juttu.

On uskallettava olla heikko, jotta voi kasvaa vahvaksi. On uskallettava päästää irti näennäisen todellisuuden hallinnan tarpeesta, jotta voi kokea sen, mitä todellinen todellisuus on.

Voi, kun sen osaisi itsekin. Että muistaisi elää niin kauan, kuin elämää on.

Vanhoja tikulla silmään (tai sitten ei)

Otsikolla "1.1", kirjoitettu päiväyksellä 4.7.2008.

Kuluneella sotatantereella

kasvaa vielä ohdakkeita.

(Löysin Irc-gallerian aikaisen blogini, siis sieltä galleriasta itsestään. Jestas.)

Ja lopulta kaikki on oleva valoa

Ah, kuinka paljon voi turhauttaa se, että tietää lukeneensa jonkun viisaampia sanoja, eikä muista mistä, eikä kenen.

Maailma kutistuu itsesäälissä ja pikkumaisuudessa. Maailma kutistuu ja kaventuu liikaa siitä, ettei näe muuta kuin oman epäonnisen ja epäonnistuneen pikku napansa. Siinä kieltämättä on jotain käänteisen narsistista; olla koko universumin pikku syntipukki. Luulen, että siinä tekstissä jota en muista, puhuttiin jotain rakkaudesta – että ymmärtää olevansa osa jotain suurempaa virtaa, jolla on yhteinen suunta. Että on turha yrittää potea minkäänlaista kaltoinkohdellun, väärinymmärretyn ja poikkeuksellisen epäonnisen yksilön tuskaa. Eikä sitä sanota millään tavalla moittien, vaan lempeästi kehottaen ja muistuttaen.

On hirveän sääli elää päiviä, jolloin unohtaa iloita olevansa elossa ja olemassa, ja unohtaa iloita että toiset ovat. Ja jälleen kerran: sokaistua sille valolle joka jo on, koska katsoo sitä yhtä ainoaa asiaa, jonka edessä on jotain, luoden varjon.

Jos vain muistaisi että se varjo poistuu katsotun asian päältä, jos itse asiaa liikuttaa tai odottaa, että valo liikkuu.