Kolmejalkainen susi

"Kauneus lähtee sydämestä, silmistä ja hymystä. Rakkaus kaunistaa sekä kohteen että katsojan, ja se on todellista, ei harhaa, ei huonoa."

Näin kirjoitin 3.7.2016. En muista enää olotilaa tai tilannetta, jonka vuoksi tällaiseen päädyin, vaikkei siitä niin kovin kauaa olekaan. Luen jälleen Pinkola Estés'n kirjaa, ja kohtasin uudestaan kertomuksen Ruman ankanpoikasen syndroomasta. Nyt tarina laajeni pintaa pidemmälle: jos olet joutsen hiirten maailmassa, kuinka hiiret voisivat ymmärtääkään, kun puhuessasi ulos tulee vain kaakatusta? En pidä arvottavista eläinvertauksista - itseäni on sitäpaitsi sanottu kahdesti harmaaksi hiireksi - mutta allekirjoitan ajatuksen siitä, että eri kielillä puhuvien ympäröimänä ei yksinkertaisesti tule ymmärretyksi. Paitsi jos osaa imitoida eleitä riittävästi.
Voisin mielummin harkita hakeutumista hulluja ja viisaita kohti.

 

Mitä aloitukseen tulee, Pinkola Estés osasi kiteyttää jo jonkin aikaa päässäni pyörineen ja vaivanneen ajatuksen ulkonäöstä ja kulttuurista:

  "Kehon kauneuden ja arvon vähätteleminen sen todellista loistoa pienemmäksi on kehon pakottamista elämään ilman sille kuuluvaa henkeä ja muotoa tai oikeutta iloon. Rumaksi leimaaminen siitä syystä, että yksilön kauneus ei sovi senhetkisen kauneusihanteen muottiin, on erittäin vahingollista luonnolliselle ilolle, joka on osa villiä olemusta."*

Tästä puheen ollen: Itseäni vaivaa kovasti nykyinen Wow!-kulttuuri.
Mieti asiaa hetki.

Mitä Wow! tarkoittaa? Mitä se tarkoittaa sinulle? Sosiaalinen media, joka perustuu voimakkaasti visuaaliseen kilpailuun, vääristää wow!-ajatusta. Viime aikoina SoMen linjauksena tuntuu olleen se, että ihmisten kuvia kommentoidaan tällaisilla ylisanoilla silloin, kun ihmisestä luodaan meikein tai vaattein jotain muuta. Wow:n ei pitäisi olla kiinni vaatteista, meikeistä, lisähiuksista ja -ripsistä, kulkuneuvoista, asusteista, mietityistä figuureista ja asennoista, sellaisista pinnalle puetuista asioista, vaan jokaisen kuuluisi saada [olla] Wow! omana, luonnollisena itsenään.

Kolmejalkainen susi mahtuu pienempään koloon nukkumaan, vaikka se ei juoksekaan samalla tavoin, kuin nelijalkaiset.

Ihmismieli on herkkä ja hakee myönteistä ja ihailevaa huomiota. Jokainen Wow! joka on sanottu keinotekoiselle pintaluomukselle, on vaarallinen ja etäännyttää pois yksilön kauneuden arvostamisesta ja huomaamisesta. Wow'n voi sanoa myös saunapuhtaalle, onnellisesti hymyilevälle ihmiselle, joka on juuri kokenut viileän järven ja tähtitaivaan kimalluksen. Kenellekään ei saisi varomattomasti sanoa, että jokin keinotekoinen pukisi paremmin (kuin ihminen itsessään).

Villivoiman suitsinta joukkoon kuulumisen vuoksi johtaa itsensä kadottamiseen, ja tuottaa lisää onnettomia, eksyneitä olentoja. Matka kotiheimoon on todennäköisesti pitkä, mutta kuuleman mukaan kannattava. Itsensä löytänyt voi olla myös majakkana muille vielä eksyneille, jolloin kas: uusi kotiheimo on koossa.

 

*Clarissa Pinkola Estés (2013): Naiset jotka kulkevat susien kanssa, s. 213.

Jatkosäkeitä pelosta

Sanonta "rohkea ei ole se joka ei pelkää, vaan joka toimii pelosta huolimatta" sekä pitää että ei pidä paikkaansa.

Pelko:

Saa maastoutumaan suureen joukkoon. Erottuva on helppo saalis.

Rakentaa naamion, sillä kritiikki ja paheksunta osuu naamioon, ei itseemme.

Hautaa unelmat, sillä niiden toteutumattomuus satuttaa pahemmin kuin hukassa oleminen.

Hukuttaa sekasortoon ja hämmennykseen, sillä omien mielipiteiden, tahdon ja unelmien takana seisominen vaatii uskallusta.

Jättää sanomatta tärkeitä sanoja. Emme pelkää vastausta, vaan totuutta sen takana.

Jättää tekemättä tärkeitä tekoja, sillä ainoastaan menneestä pystyy sanomaan miten käy. Eikä välttämättä siitäkään*.

Estää rakkauden: raastavampaa on luopua siitä, minkä on jo kokenut kuin siitä, mitä ei ole.

Luo vihaa ja pahoja ajatuksia, sillä menettäminen ei silloin satuta niin paljon.

Luo väärinymmärrystä, sillä ego on pelon liittolainen.

Luo väärin rakentuneita valtasuhteita.

Liioittelee virheitä.

Syyttää toisia.

Tekee epävarmuudesta vihollisen.

Sekä välttää pimeää että hakeutuu pimeään, sillä pimeässä ei joudu näkemään kaikkea.

Välttää valoa, sillä siinä kaikki näkyy vielä selvemmin.

Estää raivaamasta uusia polkuja, oli se polku sitten metsässä tai omissa ajatusmalleissa.

Mitä on rohkeus? Ymmärtää pelko ja sen juuret, ja toimia pelon totuttamien mallien vastaisesti. Raivata uusi polku.

*Fun facts: 80% vastaanotetusta viestinnästä koostuu omista ennakkoasenteistamme ja -käsityksistämme, ja ainoastaan 20% objektiivisesta todellisuudesta ja siitä mitä viestijä todella tarkoittaa.

Kognitiivinen dissonanssi mainittu.

'La Que Sabe' ja naarassusi

Seuraava teksti on kirjoitettu perinteisen naiskäsityksen näkökulmasta, sukupuolikäsitystä ja sukupuoli-identiteettiä millään tavalla arvottamatta. 

Okei, kirjallisuudenopiskelijana – tai siis entisenä, valmistuneena! – koko naarassusi-teema tursuaa korvista, nenästä ja kaikista mahdollisista raoista ulos. Tällä kertaa naarassusi ei kuitenkaan ole kansantarinoiden metaforinen vapauden kaipuu sellaisenaan, vaan kannustaa (naista) löytämään oman villin, kesyttämättömän ytimensä.

Clarissa Pinkola Estésin Naiset jotka kulkevat susien kanssa on ilmeisesti ollut isompikin ilmiö. Itse olin autuaan tietämätön moisesta aarrearkusta ennen kuin äitini sen eteeni mäjäytti. Kyse on siis villinaisen arkkityypistä kertomuksissa, joiden myötä Estés tutkii naisen psyykettä, sitä uhkaavia ja vahvistavia voimia. Kirja on raikkaan feministinen, sillä vaikka usein paha vastavoima esiintyy miehen hahmossa, luen itse sen kuvaavan Toista, vierasta, pikemminkin kuin 'pahaa miestä' konkreettisesti ja kirjaimellisesti. Kertomukset keskittyvät nostamaan esiin naisen vaistoa, villinaisen kaipuuta ja näistä kumpuavaa voimaa, puuttumatta julmuuksiin joita naiset kokevat miesten taholta. Sen sijaan kirjassa kiinnitetään huomiota psyyken pimeään puoleen, josta nousevat pahat vastavoimat. Tämä paha vastavoima voi olla yhteisö, omat ajatukset, perhe, kulttuuri, jopa toinen nainen pikemminkin kuin miessukupuoli. En tosin ole itse edennyt vielä kovin pitkälle, joten voin puhua vain alkuosasta. En oikeastaan taida alkaa avaamaan kirjaa yleislinjalta sen enempää sillä se jäisi pintapuoliseksi, ja Basamin sivuilla (linkki) oleva kuvaus on melkoisen täsmällinen.

Kirja on paikoin aika rankkaa ja ravistelevaa luettavaa. Toki kirjallisuusihmisenä mokoma susimyytti on todella tullut kaluttua luuytimiä myöten joka suuntaan ja takaisin, mutta Pinkola Estésin tyyli on jollain tapaa tarpeeksi havainnollinen, toistava ja konkreettinen, jotta se pääsee ihon alle. Nuorta naista esimerkiksi kuvataan nuorena sutena, jonka vaisto ei joko kulttuurisista tai kasvatuksellisista syistä ole päässyt kehittymään, jolloin nuori susi ei tunnista saalistajaa tai erota hyväntahtoisuutta itsekkyydestä ja haavoittavuudesta. Sain itse tästä melkoisen synninpäästön: nuorena vahingollisiin ihmissuhteisiin päätyminen ei siis välttämättä johdukaan vain omasta tyhmyydestä tai karmasta, vaan oli jokseenkin väistämätöntä tai ainakin täysin odotettavissa olevaa. Samalla tämä näkökulma tarjoaa nopeimman poiskasvamisen tien: tässä nykyisessä elämänvaiheessa vaisto on jo kehittyneempi. Se oli sitä aikaa silloin, toisin on nyt. Tämä, jos mikä, kasvattaa pois katkeruudesta ja uhriudesta.

Naisten ongelmana tai pikemminkin kompastuskivenä, sudenkuoppana, siis on ahtaiden kulttuurikäsitysten vuoksi latistaa itsensä pieneksi ja kiltiksi, seurata isoa virtaa tai muiden näkemyksiä ja arvoja sen sijaan, että kuuntelisi villinaisen vaistoaan. Tämä ei tarkoita sitä, että kaikkien tulisi heittäytyä hippilapsiksi ja muuttaa metsäkommuuniin. Tällä kirjassa tarkoitetaan sitä aidointa ydintä, joka naisen olemuksessa ja sisimmässä on, esiintyy se päällepäin minkälaisena tahansa. Kyse ei ole pelkästään omien tavoitteidensa seuraamisesta, vaan jostain puhtaammasta ja pyhemmästä.* Sitä voimaa ja vaistoa toteuttaessa ja seuratessa ei yksinkertaisesti saa antaa muiden sanomisille tai teoille sellaista valtaa, joka latistaa luomisen, intohimon ja tiedon. Tämä voi ilmetä eri naisilla eri tavoin, joskin toistuvasti kirjoittaja viittaa luoviin tekoihin (musiikki, tanssi, kuvataide...), joita on paheksuttu entisinä aikoina ja niiden on väitetty tekevän naisesta hillittömän; sellaisen villin, joka pitää taltuttaa. Nykyisin tämä näkyy liikana kiltteytenä.

Liikaan kiltteyteen kasvattaminen myös tuhoaa vaistoa, jolla tunnistaa saalistaja. Kiltteyden vastakohta ei tarkoita tässäkään ilkeyttä ja itsekkyyttä, vaan sitä, ettei aina kannata kääntää toista poskea ja ensisijaisesti miellyttää kaikkia muita. Siinä todella hukkaa itsensä ja mahdollisuutensa.

Olen ehkä vähän sitä mieltä, että jokaisen naisen (eli itsensä naiseksi mieltävän) kannattaa lukea tämä kirja, ainakin selata löytyiskö sieltä jotain. Erityisesti suosittelen tätä kaikkien tyttölasten vanhemmille.


*Pyhällä viittaan kristinuskoa pidemmälle: Pinkola Estés kirjoittaa naisen voiman piilevän munasarjoissa, joista nousee myös vaisto ja syvä ihmispolvet ylittävä tieto. Lantioluuta kutsutaan myös pyhäksi luuksi, sakraaliluuksi (Sacrum = Sacral bone), sillä sen on ajateltu suojelevan pyhimpiä elimiä, ja myös tällä alueella sijaitsevat elimet uhrattiin jumalmenoissa ensimmäisenä.


P.s. Tulinkin takaisin! Yritin hetken nostaa uusi alku -blogia muualla, mutten sopinutkaan uuteen paikkaan. Tänne lisääntyy siis tästedes sekalaista tavaraa eri aiheista, sekä jonkin verran myös kuvia, tarpeen ja tilanteen mukaan.