Tarina lohikäärmeistä, hevosista ja raudasta

Kirjoitin kerran huumorimielessä (kaikissa vitseissähän on aina ripaus totuutta) erääseen kuvaukseen itsestäni, että kesytän lohikäärmeitä ja koulutan niitä olemaan hyödyllisempiä. Legendat kertovat, että lohikäärmeitä on mahdollista kesyttää ja käsitellä, kun tietää niiden oikean nimen ja osaa puhua niiden kieltä.

Ymmärsin juuri äskettäin, että nämä lohikäärmeet ovat meidän totuutemme ja illuusiomme, ja meitä satuttavia ja vahingoittavia asioita on mahdollista kesyttää ja käsitellä puhumalla niistä totuudenmukaisesti ja oikeilla nimillä. Piilottelematta, vääntelemättä, teeskentelemättä. Jos yrittää piiloutua lohikäärmeen selkään ja ratsastaa sillä salaa, sen tuli korventaa heti, kun se päänsä kääntää.

Olen jutellut hevosihmisten ja seppien kanssa viime aikoina. Hevosta ei voi käskeä – siinä on kuusisataa kiloa lihaa ja luuta, jolla totisesti on oma tahto ja pää. Jos alle sadan kilon painoinen, tietoisuudeltaan keskeneräinen ihmisolento yrittää määrätä ja pakottaa, tulos ei ole kovinkaan myönteinen eikä kaunis. Ei ihmiselle, eikä myöskään hevoselle, joka turhautuu ja suuttuu. Samaa kuulin raudasta. Englanniksi termi on ymmärtäväisempi, sillä sana forge ei niinkään tarkoita pakottaa, vaan muokata, takoa. Suomen kielessä jostain syystä puhutaan myös raudan pakottamisesta.

Ei rautaa voi pakottaa, kuten ei hevostakaan. Sitä pitää kuunnella, ohjata, aistia, myötäillä, sen kanssa tulee kommunikoida. Näyttää kuka on herra, kyllä; mutta ei väkivallalla ja käskien.

Eikä niitä lohikäärmeitäkään, sen enempää kuin hevosia, kesytetä väkivallalla ja käskien.

Egosta ja rakkaudesta, osa 2

Mainitsin jossain aiemmassa kirjoituksessani, etten ole lukenut kirjaa Saat sen mistä luovut (Tommy Hellsten 2004). Nyt luen sitä. Se ei ihan tarkalleen (ainakaan sivulle 59 mennessä) puhu sen kaltaisesta luopumisesta mitä kuvittelin, vaan samanlaisesta egon luopumisesta kuin Eckhart Tollekin (Läsnäolon voima) ja, käsittääkseni, myös jotkut buddhalaiset.

On luovuttava vahvuudestaan, jotta voi olla heikko ja kyetä kasvamaan vahvaksi. On kyettävä päästämään irti ja kuoltava, jotta voi elää ennen kuin kuolee. Seuraava lause pysäytti minut ja sai lukemaan saman kohdan kahdesti:
  "[H]änestä tulee lastu, joka yrittää ohjata virran kulkua. Se tarkoittaa, ettei ihminen uskalla elää. Hän alkaa suojautua elämästä ja ryhtyy hallitsemaan sitä. Hän alkaa itse rakentaa turvaansa ja lopettaa näin matkanteon."

Juttelin reilu vuosi sitten yhtenä iltana erään buddhalaisen kanssa, joka valotti hiukan buddhalaisuuden periaatteita ja kahdeksan askeleen polkua (vapaa suomennos omani). En mielelläni liittäisi näitä asioita mihinkään tiettyyn uskontokuntaan, mutta mainitsen silti selvyyden vuoksi. Ei siis kannata suhtautua turhan ennakkoluuloisesti; jokaisessa uskontosuuntauksessa ja elämänkatsomuksessa on paljon kuunneltavia ja varteenotettavia asioita.
Eksyin aiheesta. Tämän buddhalaisen kanssa juttelimme egosta vapautumisesta ja siitä, että todellisuus on mitä on, vaikka yrittäisimme kieltää ja kiertää sen ja piiloutua siltä. Buddhalainen otti esimerkiksi rakkaudentunnustamisen: miten sitä pelätään ja väistetään siinä pelossa, ettei saadakaan vastakaikua.

Oikeasti sillä ei ole väliä. Siinä mielessä että sanomme sen, sillä se ei muuta todellisuutta. Joko saamme vastakaikua tai emme. Emme pelkää itse vastausta tai reaktiota, vaan pelkäämme todellisuutta. Sitä, ettei se todellisuus (tai muiden rakkaus itseämme kohtaan) ole hallittavissamme. Me olemme niitä lastuja, emme virtaa. Toki tarpeeksi suuresta määrästä lastuja voidaan koota virtaa ohjaava pato, mutta se on jo toinen juttu.

On uskallettava olla heikko, jotta voi kasvaa vahvaksi. On uskallettava päästää irti näennäisen todellisuuden hallinnan tarpeesta, jotta voi kokea sen, mitä todellinen todellisuus on.

Voi, kun sen osaisi itsekin. Että muistaisi elää niin kauan, kuin elämää on.

Vanhoja tikulla silmään (tai sitten ei)

Otsikolla "1.1", kirjoitettu päiväyksellä 4.7.2008.

Kuluneella sotatantereella

kasvaa vielä ohdakkeita.

(Löysin Irc-gallerian aikaisen blogini, siis sieltä galleriasta itsestään. Jestas.)

Ja lopulta kaikki on oleva valoa

Ah, kuinka paljon voi turhauttaa se, että tietää lukeneensa jonkun viisaampia sanoja, eikä muista mistä, eikä kenen.

Maailma kutistuu itsesäälissä ja pikkumaisuudessa. Maailma kutistuu ja kaventuu liikaa siitä, ettei näe muuta kuin oman epäonnisen ja epäonnistuneen pikku napansa. Siinä kieltämättä on jotain käänteisen narsistista; olla koko universumin pikku syntipukki. Luulen, että siinä tekstissä jota en muista, puhuttiin jotain rakkaudesta – että ymmärtää olevansa osa jotain suurempaa virtaa, jolla on yhteinen suunta. Että on turha yrittää potea minkäänlaista kaltoinkohdellun, väärinymmärretyn ja poikkeuksellisen epäonnisen yksilön tuskaa. Eikä sitä sanota millään tavalla moittien, vaan lempeästi kehottaen ja muistuttaen.

On hirveän sääli elää päiviä, jolloin unohtaa iloita olevansa elossa ja olemassa, ja unohtaa iloita että toiset ovat. Ja jälleen kerran: sokaistua sille valolle joka jo on, koska katsoo sitä yhtä ainoaa asiaa, jonka edessä on jotain, luoden varjon.

Jos vain muistaisi että se varjo poistuu katsotun asian päältä, jos itse asiaa liikuttaa tai odottaa, että valo liikkuu.

Irrationaalisia havaintoja ja merkintöjä

"- - Mikä muuttui? Betha kysyi hiljaa.
- Hänestä tuli ihminen. Inhimillinen. Kyse ei ole siitä, etteikö hän selviäisi, vaan hän ei enää halua.
- Mutta miten yksi haluaminen - tai haluamattomuus - voi laittaa liikkeelle näin suuria voimia?
  Sianpäämies naurahti kuivasti. - Tyttö rakas. Ei ole olemassa suurempaa voimaa, kuin vilpitön haluaminen."
 (Ote novellista Korpilinna, 2013)

Tiedättekö, olen alkanut uskoa tuohon itsekin. Siihen, miten suuri mahti on vilpitön haluaminen. Koska se vaatii aina keskeneräisyyden ja epätäydellisyyden tunnistamista ja tunnustamista - puhuin joskus aikoinaan tästä kuolemattomuuden egosta luopumisesta ja irti päästämisestä. En ole lukenut kirjaa nimeltä Saat sen mistä luovut, mutta oma pääni voi ymmärtää ko. lauseotsikon näinkin. Ja ensin se halu pitää aina tunnistaa, jotta sitä kohti voi mennä. On siinä mielessä toissijaista,  saammeko sitä haluamisemme kohdetta (oli se abstraktilla tai todellisella tasolla mitä hyvänsä) sillä kuljemme aina jotain kohti. Liikevoima.

Toinen mahti, jota olen viime aikoina miettinyt, ovat sanat. Olen viettänyt opintojeni takia hurjasti aikaa fantasiakirjallisuuden parissa, ja hyvin monelle kirjalle ja tarinalle ovat yhteistä voimat, jotka toteutuvat sanoista. Loitsuilla, manauksilla, kutsuilla. Toisaalta taas nykypäivän tosielämässä olen huomannut, että sanat ovat vain sanoja; teot ja eleet ovat ne, joilla viime kädessä on merkitystä. Ja sitten taas ovat ne vallankäytön välineet ja myrkkynuolet - ne harkitsemattomat sanat, joita viljellään huolimattomasti, seurauksista piittaamatta. Ilmiö on ristiriitainen ja hyvin kiinnostava.

Ja kolmantena: Sata onnellista päivää -haaste (edellinen merkintä) etenee todella hyvin. En tosin saanut aikaiseksi kirjoittaa päivän 5 onnellisuuksia (olivat mielessä kumminkin). On ollut mahdotonta kirjoittaa vain yhtä asiaa päivässä, arvottaa niitä asioita. Sitä tosin en tiedä, ovatko viime päivät kukkineet onnea ja iloa vai johtuuko kaikki huhtikuusta, mutta se on tällä hetkellä oikeastaan toissijaista.

Sitä paitsi sain sunnuntaina ensimmäistä kertaa aavistuksen itselähtöisestä kokonaisena olemisesta. Se oli varmaan se teatterikatarsis. Tällä hetkellä (kolmatta päivää) olo on likipitäen sellainen, kuin jostain valutettaisiin jonkinlaista hunajaeliksiiriä, joka pujottelee sormenpäihin ja varpaisiin saakka ravitsevana, rauhoittavana ja ikään kuin sisältä päin lämmittävänä ja valaisevana. Hämmentävä kokemus. Toivoisin kaikille.

P.s. Hups, tuli vahingossa kenties henkilökohtaisin kirjoitus tähän mennessä tällä kasvimaalla. Vaan enpäs pahoittelekaan, sanon ainoastaan kiitos.
P.p.s. Cafe Lasipalatsin French Breakfast on aika ihana. Halusin aamulla tummaa kahvia ja croissantia marmeladilla ja ne myös sain. Joskus käy näin.

Löysin!

Nyt se löytyi: yksi lempisitaateistani suomalaisessa kirjassa.

Kyseessä on aiemmin mainitsemani Francis Baconin lainaus "In order for the light to shine so brightly, the darkness must be present." Lainaus löytyi alunperin Nederlands Dans Theaterin teosesittelystä, muistaakseni kyseessä oli Lightfoot Léon:in teos Sleight of Hand – joskin saatan muistaa teoksen ihan väärin.

Joka tapauksessa, nyt se tuli vastaan suomeksi. En osaa sanoa onko kyseessä puhdas sattuma, fantasian ja maailmanjärjestyksen konsensus vai lukeneisuus, mutta elämyshetki oli melkoinen.

"Ei maailma ole mustavalkoinen, Nonna. Tarvitaan pimeyttä, jotta valo näkyy. Kaikki valo luo varjoja. Varjoja, jotka eivät ole vain mustia."
 - Ilkka Auer, Sysilouhien sukua

P.s. Eilen tuli Internetissä vastaan Sata onnellista päivää -haaste. Koska olen skeptinen ja yrmy, en aio osallistua haasteeseen tarkoitetulla tavalla ottaen ja jakaen kuvia, mutta osallistun siihen ihan keskenäni kirjoittamalla nuo onnellisuusasiat muistiin ihan omaan paikkaansa. Kukin tavallaan.

Monta todellisuutta

Olin jo eilen kirjoittamassa jotain ihmismielen luoduista todellisuuksista eri tilanteista ja siitä, miten olisi hyvä pyrkiä kohti itselähtöistä toimintaa luomatta reaktioita, tekoja tai seurauksia toisten puolesta jo etukäteen, mutta onneksi en ehtinyt, sillä aamun uutisvirrassa oli huolellisempi pohjustus aiheelle.* Luin eilen ohimennen Aaro Löfin pikku kolumnin, josta muutama kappale jäi päähäni kummittelemaan:
"Moni on huonosti yhteydessä tunteisiinsa ja etsii niihin syitä ulkopuolelta. Tunteisiin tutustumisessa auttaa se, että tunteille antaa tilaa. Niiden taustalla voi olla ajatuksia, joihin ei kannata uskoa. -- Jos jokin tilanne tai ihminen herättää sinussa tunteita, siitä on hyvä kertoa rehellisesti. On silti syytä muistaa, että kyseessä on oma kokemus, johon toisesta ei kannata hakea suoraan syytä."

Usein – tai toistuvasti – sanotaan, että ihan kaikkiin ajatuksiin ei kannata uskoa todellisuutena, ja että toisen ajatuksia ja tunteita ei voi päättää. Että pyrkisi siihen, ettei pureskele asioista ja mahdollisista tilanteista kauhuskenaarioita mitä jos -teemalla niin tehokkaasti, ettei uskalla tehdä tai sanoa enää mitään. Se on itse asiassa aika surullista: kuinka paljon asioita jää sanomatta ja toteuttamatta pelon vuoksi. Eikö sille ole parikin sanaa? Tukahduttaminen ja piiloutuminen. Itsensä ulkoistaminen.

*Ja miten muistaa tilanteessa kohdata ja katsoa toisen reaktioita värittämättä? Siitä en puhu sen enempää, koska Löf sanoo sen paremmin.