Monta todellisuutta

Olin jo eilen kirjoittamassa jotain ihmismielen luoduista todellisuuksista eri tilanteista ja siitä, miten olisi hyvä pyrkiä kohti itselähtöistä toimintaa luomatta reaktioita, tekoja tai seurauksia toisten puolesta jo etukäteen, mutta onneksi en ehtinyt, sillä aamun uutisvirrassa oli huolellisempi pohjustus aiheelle.* Luin eilen ohimennen Aaro Löfin pikku kolumnin, josta muutama kappale jäi päähäni kummittelemaan:
"Moni on huonosti yhteydessä tunteisiinsa ja etsii niihin syitä ulkopuolelta. Tunteisiin tutustumisessa auttaa se, että tunteille antaa tilaa. Niiden taustalla voi olla ajatuksia, joihin ei kannata uskoa. -- Jos jokin tilanne tai ihminen herättää sinussa tunteita, siitä on hyvä kertoa rehellisesti. On silti syytä muistaa, että kyseessä on oma kokemus, johon toisesta ei kannata hakea suoraan syytä."

Usein – tai toistuvasti – sanotaan, että ihan kaikkiin ajatuksiin ei kannata uskoa todellisuutena, ja että toisen ajatuksia ja tunteita ei voi päättää. Että pyrkisi siihen, ettei pureskele asioista ja mahdollisista tilanteista kauhuskenaarioita mitä jos -teemalla niin tehokkaasti, ettei uskalla tehdä tai sanoa enää mitään. Se on itse asiassa aika surullista: kuinka paljon asioita jää sanomatta ja toteuttamatta pelon vuoksi. Eikö sille ole parikin sanaa? Tukahduttaminen ja piiloutuminen. Itsensä ulkoistaminen.

*Ja miten muistaa tilanteessa kohdata ja katsoa toisen reaktioita värittämättä? Siitä en puhu sen enempää, koska Löf sanoo sen paremmin.

27.3.2014

Talven jälkeen nousee uusi kevät, yön jälkeen herää uusi aamu.

Aurinko nousee joka päivä, vaikka sitä ei aina näe. Joka päivä.

Tänään on muuten Maailman Teatteripäivä. 

Kehomuistoista ja hävetyistä tunteista

Tiedossa romaanipostaus. Hakekaa vaikka teetä seuraksi, hyvät ystävät.

Edellisessä kirjoituksessani kyseenalaistamissani hyväksymismeditaatioissa on muun muassa se hyvä puoli, että (osassa) niissä pyritään kohti kehollista paikannusta; missä kohtaa kehoa jokin tunnetila on ja tuntuu, ja ikään kuin tiedostamaan se, nostamaan se analyyttisen käsittelyn tasolle fyysisen tuntemuksen myötä. (Korjatkaa jos olen väärässä.)

Äitini puhuu aistimuistista; siitä, miten tietty haju, maku tai ääni voi palauttaa mieleen kauan sitten pois painettuja tunnetiloja tai muistoja. Tätä käytetään ilmeisesti mm. vanhusten ja muistisairaiden hoidossa. Itse olen kohdannut tämän lisäksi tunne- tai kehomuistin. Sen, miten jostain siinä hetkessä selittämättömästä syystä reagoi poikkeuksellisen voimakkaasti käsillä olevaan tapahtumaan tai asiaan.

Itselleni tämä tapahtui viimeksi parisen viikkoa sitten Kansallisoopperan Kaunotar ja Hirviö -baletin katsomossa. Aistikokemustynnyri oli muutenkin jo siinä vaiheessa tulvimassa yli, mutta sen lisäksi palasin alle kymmenenvuotiaaksi minä-lapsekseni, joka istui elokuvateatterissa ja vollotti salaa sille kohdalle, jossa Disney-elokuvan Hirviö kuoli ja kohosi ilmaan ennen muuttumistaan prinssiksi. Ei minua se tylsän puhtoinen prinssi kiinnostanut silloinkaan, vaan surullinen, kuoleva Hirviö. Se kohta on jostain syystä syöpynyt mieleeni. Sama tapahtui balettikatsomossa: 29-vuotias minä vollotti ei-enää-niin-salaa, kun Belle ei toisellakaan kosintakerralla pysty haluamaan Hirviötä, joka tulee siitä hirmuisen surulliseksi. Toinen vollotuskohta paiskattiin heti toisen näytöksen alussa, Bellen ja Hirviön dynaamisessa väittelyvuoropuhelu-pas de deuxissa, jossa Hirviö yrittää estää Belleä lähtemästä luotaan. Se kohtaus on Kansallisbaletin versiossa muutenkin käsittämättömän hieno. En pysty edes kuvailemaan sitä, se pitäisi nähdä itse.

Tuskin olisin reagoinut sanattomaksi jäävällä tunnetasolla näin voimakkaasti ilman sitä lapsi-minää Disney-elokuvan yleisössä. Sama tunnetila toistui tismalleen, aiheuttaen fyysisessä kehossa saman reaktion, itseni sitä hallitsematta. Tämä pitkä poukkoiluintro pohjusti tämänkertaista aihettani: suomalaisten perisyntiä, tunteita ja niiden näyttämistä.

Puhuimme yhden ystäväni kanssa tunteiden näyttämisen ja näkymisen lukoista (ja toisen kanssa oikeudesta tuntemiseen). Ystäväni toimii teatteri-ilmaisun ohjaajana, minä taas olen sama vanha tuttu humanistihippi. Kumpikaan meistä ei osannut samaistua suomalaiseen kulttuuriin, jossa tunteet ovat Suuri Paha. Ja tavallaan kyllä tahtomattani osaan: keskustelumme aikana ihmettelin sitä, miten jo (arviolta) kahdeksanvuotiaana yritin olla itkemättä julkisesti, tai myöntämättä sitä, että Hirviön kohtalo ja koko tarina liikutti niin paljon. Niin, että salaa pyyhkii räkänsä hihaansa ja ulkoisesti on niin cool.

Kuinka moni nykyäänkin tekee sitä? Pyyhkii räkänsä hihaansa (nyt kaikki ymmärtävät tämän olevan metafora) ja yrittää olla cool? Samaistun täysin teatteri-ilmaisun ohjaajan turhautumiseen siitä, miten mahdotonta oppilaista on saada mitään tunneilmaisua tai tunnetilaa ulos ja irti. Viime kesänä tehdessämme tanssiteatteriteosta huomasin sen itsellenikin erityisen hankalaksi. Eihän Suomessa ole pärjännyt tunteissa vellomisella eikä varsinkaan niiden ulos näyttämisellä, koska sota ja umpihanki ja Hitler (anteeksi!), mutta ihan oikeasti, siitä on jo vuosikymmeniä.

Minulla ei ole vastauksia. Oikeasti on vain kysymyksiä, joiden kanssa painin edelleen. Miksi (voimakas) tunteminen on noloa, hävettävää ja piiloteltavaa, jopa tukahdutettavaa? Nauraa me saamme, itkeä emme. Raivota myös, tietysti. Oi tuota tragedian pääkallonaurua, jonka taakse voi naamioitua. Itkun lisäksi heikkous, paha mieli ja voimattomuus on hävettävää, puhumattakaan ihastumisista vähemmän suotuisiin kohteisiin ja muista vastaavista tunnetiloista. Eiväthän ne ole keneltäkään pois, niin kauan kun vaatimuksia ei ole. Sehän on elämistä, itsessään.

Tunteet eivät ole mustesuihkutulostimen väripatruunasäiliö. Ne eivät kulu loppuun käyttämällä. Ne eivät myöskään ole yksisuuntainen kaista, jossa voi kulkea vain yhteen huolella valittuun suuntaan. Ne eivät lukitse pois muiden asioiden ja tunteiden kokemista, eivätkä järkevillä ihmisillä edes tuloksellista toimimista. Ihminen on laumaeläin, ja vapaaehtoinen sosiaalinen toiminta perustuu yllättävän suurelta osin peilisoluihin ja myötätunnon kykyyn. Energia liikkuu vapaasti niin kauan, kun sitä ei tukahduteta. Esimerkiksi teatterilla on puhuttu siitä, miten roolihahmojen työstäminen vaikuttaa siviilissä – ja sitähän se tismalleen on: kehomuistoja, niiden kaivamista ja käsittelyä. Tanssi-ihmisenä on ehkä helppo huudella kehon ja mielen yhteydestä ja siitä, missä ja miten mikäkin tunnetila fyysisesti tuntuu, mutta haluan uskoa tämänkaltaisen yhteyden hahmottamisen olevan mahdollista kenelle tahansa (työstämisen määrän toki vaihdellessa). Ensimmäisenä voi aloittaa vaikka siitä hengittämisestä, josta pari kirjoitusta sitten puhuin. Taidan muuten aloittaa itsekin.

Miten olisi: Hymyillään, nauretaan, ihastutaan, itketään, liikututaan, surraan, ollaan elossa ja näkyvissä; häpeämättä, kutistumatta, vaatimatta.

Tämä taitaa olla jonkinlainen kevätmanifestini.

Aavistus renessanssikeväästä, osa 2

Paljon on puhuttu viime aikoina kiitollisuudesta hetkille ja hetkistä, hyväksyvästä läsnolosta, itsensä rakastamisesta ja tasapainoisesta elämästä.

Ymmärsin vihdoin, mikä niinkutsutussa selfhelpissä ja hyväksyvää läsnäoloa hakevissa meditaatioissa on tökkinyt ja ollut vialla omalla kohdallani. Kun urheilussa käytetään henkistä valmennusta, jossa käydään suoritusta läpi omassa mielessä, pitää hakea täydellinen, paras mahdollinen suoritus, jossa viimeinen sana on positiivinen: Onnistun. Ei koskaan saa sanoa: En voi epäonnistua.

Koska silloin epäonnistua on viimeinen sana, joka jää kytemään. Samalla tavalla itse olen vastakkaisten magneettien tavoin hylkinyt itsensähyväksymisopetuksia, joissa kehotetaan tunnistamaan puutteet ja virheet ja inhimillisyydet ja pitämään itsestään niistä huolimatta (ja niiden kanssa, jos hyvin käy). Siinä se vika on: kaikesta hyväätarkoittamisesta huolimatta käytännössä keskittyä keskeneräisyyteen ja viallisuuteen, olkoon se kuinka inhimillistä hyvänsä.

(Edit 4.3. Tämä on siis oma subjektiivinen, ei yleistotuudellinen, kokemukseni hyväksymis-sanasta ja -harjotteista.)

Luin tämän kulovalkean tavoin leviävän tekstin ja lävitseni kulki kliseinen oivalluksen humahdus kolmessa aallossa. Ensimmäisenä ymmärsin sen, mikä omassa, ja mahdollisesti joidenkuiden muidenkin, suhtautumisessani ja toiminnassani on ollut pielessä (jälleen yksi hurmaava paradoksi). Toisena ymmärsin, mitä kohti oikeasti tulee pyrkiä. Ja kolmantena ymmärsin, miten se voi tapahtua.

Rakastamalla. Ei vikoineen, virheineen ja inhimillisine puutteineen, vaan ainoastaan rakastamalla. Itseään ja toisia. Tästä tuli mieleeni Virkkala-Lohjan bussissa kohtaamani 75-vuotias mummo, joka iloisesti hihitellen jutteli kaverilleen olevansa vähän tämmöinen villi, joka puhelee kaikenlaista, "mutta en mää tykkää kenestäkkään pahhaa selän takana puhua, kyl kaikil' o omat hyvät puolensa ja vikansa, niin se on."

Miksi keskittyä virheiden kanssa elämiseen ja niistä kasvamiseen, kun voi keskittyä valossa ja lämmössä olemiseen? Siihen, että kaikissa on hyvää jota kasvattaa, ja siinä voi levätä. Valon lisääntyessä pimeys vähenee itsestään.

P.s. Kiitos Sinulle, joka sanoit minullekin aikoinaan, että maailmankaikkeus ei tunne oikeudenmukaisuutta, vaan ainoastaan rakkautta. Tämän lauseen käsittäminen vei pitkään. Otin nyt vapauden käsittää sen ylläolevalla tavalla.

Kaikista vaikein

Tanssitunneilla kohtaa parhaat totuudet mistä tahansa. Ihan totta. Tämän päivän rehellisin palaute koskien opiskelijoiden itse laatimia fraaseja ja niistä tehtyä yhdistelmää:

"Se on niin tylsä. Tasainen mössö."

Käsi ylös, joka ensimmäisenä arvaa, mikä puuttui.

Hengitys.

Olen saanut opetettua tunneilla jalanojennuksia, kylkien pidennystä, koontoa, isolaatiota, kehon rotaatiota ja rullausta, mutta on yksi asia, josta saa muistuttaa joka ikinen kerta ja se silti unohtuu. Se hengitys. Välillä myös itseltäni, kuten tänään.

Viime aikoina olen ollut tavanomaista enemmän tekemisissä näyttämötaideprojektien kanssa. Joka ikiseen niistä pätee sama sääntö: hengittämällä saa syvyyttä ja dynamiikkaa sekä läsnäoloa hetkeen. Hengittämisellä saa itsensä nostettua lattialta vielä kerran, vaikka keho huutaa EN ALA ENÄÄ. Miten meidät hengissä pitävään asiaan voidaan kiinnittää niin onnettoman vähän huomiota?

Puhetyöläisille, näyttelijöille, urheilijoille, tanssijoille ja muille vastaaville kyseinen toiminto on likipitäen elinehto. Sen lisäksi siitä saattaa olla yllättävää hyötyä ihan missä tahansa tilanteessa. Yksi ystäväni muistuttaa aina panikoidessani (yleensä henkisesti) minua kiinnittämään huomiota palleaan ja keskittämään syvän hengityksen sinne. Fyysinen (ja välillä jopa se henkinen) jännityskramppi vähenee huomaamatta, itsestään. Nykytanssisarja tänään muuttui eläväksi, kiinnostavammaksi liikkeeksi heti, kun lisäsin hengityksen. Muistan tanssikoulutukseni aikana arkailleeni tolkuttoman pitkään kuuluvaa hengitystä - en minä voi, kaikki kuulevat!

Anteeksi mitä? Että kaikki ajattelisivat: Täh, mitä toi tekee? No, se hengittää. Oho.

Nykyisin puuskutan huomaamattomasti kuin höyryveturi etenkin opetustilanteissa, jos haluan oppilaiden hoksaavan mistä on kyse. Hengitys sisään ja kurkota ulos, hengitys ulos ja pehmennä tai työnnä aksenttina. Hengitä ja rytmitä. Hengitä koko kehon laajuudelle ja siitä ulos. Hengitä puhetta, kehon ääntä ja painoa.

Ja oliko kukaan koskaan ajatellut, kuinka paljon hengityksellä (ja hengittämättömyydellä) vaikuttaa tahtomattaan myös non-verbaaliseen viestintäänsä?

Hengittämään siitä, hiiop. Nyt on sitäpaitsi ihana kevätsää ja ulkona maan tuoksu. Hengitä tätä hetkeä, itseesi. Hengitä itseäsi ulos.

Mörön kasvatusoppaasta

(Tekstintuotto seisoo – kunnes tulee pahin tenttiinlukuruuhka. En nähtävästi vieläkään ole niitä ihmisiä, joiden koti kiiltää tenttien lähestyessä.)

Kuinkahan moni mahtaa tunnistaa itsessään tai toisissaan tyhmentävän regression jonkun toisen ihmisen tai asian näennäisestä vaikutuksesta? Sen, että pääosin on jo kasvanut järkeväksi ja analyyttisen viisaaksi olennoksi, kunnes tulee jokin tekijä tai impulssi, joka astuu järjen paikalle muuttaen käytöstä ja suhtautumista likipitäen naurettavaksi tai vähintään ulkokohtaisen irrationaaliseksi? Yleisimmin tällainen taitaa toteutua vanhempien luona kyläillessä ja vastaavissa kohtaamisissa.

On jo tarpeeksi hankalaa, kun se sama ihminen tai asia, joka on vammauttanut tunnejärkeä aiemmassa elämässä tekee sitä edelleen, mutta vielä tuskallisempaa on se, jos vahingollisen impulssin tässä hetkessä luokin joku tai jokin ihan satunnainen toinen. Että itse tahtomattaan reagoi samalla tavalla kuin silloin joskus, ilman että nykyhetkessä kukaan tai mikään antaisi sille todellista aihetta.

Paitsi oma mieli. Tuo manipuloiva, mielistelyä odottava, arpeutunut elin.

Toisin sanoen: ennen kuin ehtii syyttää tai syyllistää itsensä ulkopuolella olevaa viatonta tekijää asiattomasta tai alentavasta käytöksestä, kohtelusta ja suhtautumisesta, on kaikkien eduksi paikallaan tarkistaa vielä kerran, menikö se asia sittenkään niin. Aikalisä ja takaisinkelaus.

Puhuimme sisäpiirissä hiljan myös ajatusmöröistä (sopivasti ystävänpäivänä). Siitä, miten todellisuus jälleen kerran luodaan ihan itse. Sopiva sekoitus pelkoa, armottomuutta, liiallista itsetiedostamista ja ennakkoluuloja ja uusi mörköluola on valmis. Se, jonne voi mennä murjottamaan ja piehtaroimaan itsesäälissä. Se on juuri se mörkö, joka kuiskii korvaan miten kömpelö ja ujo tai äänekäs ja omituinen sitä oikein osaakaan olla, ja kuinka toiset ihmiset yhä edelleen käyttäytyvät ja suhtautuvat kurjasti. Se mörkö, joka saa ihmisen toimimaan tietyllä tavalla ilman, että kukaan toinen siihen – etenkään enää – antaisi aihetta. Kuka pystyy olemaan kepeä ja ketterä, jos mörkö huutaa koko ajan korvaan moittien ja muistuttaen kömpelyydestä ja ujoudesta?

Muistimanipulaatio on ihmeellinen asia, ja sopiva itsetiedottomuus ihmeellinen lahja. Ollaan armollisia kaikille; itsellemme ja toisille.

Paitsi sille mörölle. Se saa jo mennä.

'Be as vulnerable as you can be'

Hollannissa, tanssiakatemiassa, Cunningham-opettajani treenautti meillä koreografianpätkää, ja kolmessa ryhmässä tehdessämme hän ohjeisti ainoastaan: "Be... as vulnerable as... You can be", painottaen loppua, can be. Se lause palaa kerta toisensa jälkeen mieleeni, hänen äänellään ja äänenpainollaan. Miksei suomen kielessä ole yhtä upeaa ja kaunista sanaa, kuin englannin vulnerable?

Olen viime aikoina tanssin palaamisen lisäksi ihastunut täysin teatteriin, ja huomaan lämpeneväni myös musiikille uudella tavalla. Ensin ajattelin, että elokuvat ovat proosaa ja teatteri siinä suhteessa lyriikkaa, mutta ei se ihan niinkään mene (symbolisella kerronnan tasolla kyllä): teatterin viehätys ja voima on juuri se sama, kuin tuossa lauseessa. Be as vulnerable as you can be. Heittää sielunsa siihen, kaikkien nähtäväksi ja kuultavaksi, kaivaa oma sisinpänsä nurin ja paiskata esiin. Olla täydellisesti juuri siinä hetkessä, kaikkinensa. Se ei tallennu millään muotoa. Esityksen voi tallentaa ja näyttää myöhemmin, mutta kuka tahansa, joka on koskaan katsonut esittäviä taiteita, tietää että se hädintuskin on edes sama laji. Myös musiikkiin, lauluun ja tanssiin voi vangita juuri sen saman hetken luonteen, joka iskee läpi. Tähän aion pyrkiä ensi kesän teoksen esitysryhmäni kanssa.

Vaara ja viehätys on juuri siinä, auki olemisessa, molempiin suuntiin. Itselleen ja muille. Tulla vahvemmaksi ja suuremmaksi, koska ei ole mitään, mitä pitäisi suojella ja verhota. Ei se koske pelkästään esittäviä taiteita, vaan koko olemista, ei tosin ihan kaikissa tilanteissa. Kukin vaistonsa mukaan.

Be as vulnerable as you can be.

P.s. Tunnen edelleen suurta kiitollisuutta hollantilaisia tanssinopettajiani kohtaan. Ja muitakin ihmisiä, niitä kaikkia, jotka opettavat ja ovat opettaneet minulle tätä.