Kaikista vaikein

Tanssitunneilla kohtaa parhaat totuudet mistä tahansa. Ihan totta. Tämän päivän rehellisin palaute koskien opiskelijoiden itse laatimia fraaseja ja niistä tehtyä yhdistelmää:

"Se on niin tylsä. Tasainen mössö."

Käsi ylös, joka ensimmäisenä arvaa, mikä puuttui.

Hengitys.

Olen saanut opetettua tunneilla jalanojennuksia, kylkien pidennystä, koontoa, isolaatiota, kehon rotaatiota ja rullausta, mutta on yksi asia, josta saa muistuttaa joka ikinen kerta ja se silti unohtuu. Se hengitys. Välillä myös itseltäni, kuten tänään.

Viime aikoina olen ollut tavanomaista enemmän tekemisissä näyttämötaideprojektien kanssa. Joka ikiseen niistä pätee sama sääntö: hengittämällä saa syvyyttä ja dynamiikkaa sekä läsnäoloa hetkeen. Hengittämisellä saa itsensä nostettua lattialta vielä kerran, vaikka keho huutaa EN ALA ENÄÄ. Miten meidät hengissä pitävään asiaan voidaan kiinnittää niin onnettoman vähän huomiota?

Puhetyöläisille, näyttelijöille, urheilijoille, tanssijoille ja muille vastaaville kyseinen toiminto on likipitäen elinehto. Sen lisäksi siitä saattaa olla yllättävää hyötyä ihan missä tahansa tilanteessa. Yksi ystäväni muistuttaa aina panikoidessani (yleensä henkisesti) minua kiinnittämään huomiota palleaan ja keskittämään syvän hengityksen sinne. Fyysinen (ja välillä jopa se henkinen) jännityskramppi vähenee huomaamatta, itsestään. Nykytanssisarja tänään muuttui eläväksi, kiinnostavammaksi liikkeeksi heti, kun lisäsin hengityksen. Muistan tanssikoulutukseni aikana arkailleeni tolkuttoman pitkään kuuluvaa hengitystä - en minä voi, kaikki kuulevat!

Anteeksi mitä? Että kaikki ajattelisivat: Täh, mitä toi tekee? No, se hengittää. Oho.

Nykyisin puuskutan huomaamattomasti kuin höyryveturi etenkin opetustilanteissa, jos haluan oppilaiden hoksaavan mistä on kyse. Hengitys sisään ja kurkota ulos, hengitys ulos ja pehmennä tai työnnä aksenttina. Hengitä ja rytmitä. Hengitä koko kehon laajuudelle ja siitä ulos. Hengitä puhetta, kehon ääntä ja painoa.

Ja oliko kukaan koskaan ajatellut, kuinka paljon hengityksellä (ja hengittämättömyydellä) vaikuttaa tahtomattaan myös non-verbaaliseen viestintäänsä?

Hengittämään siitä, hiiop. Nyt on sitäpaitsi ihana kevätsää ja ulkona maan tuoksu. Hengitä tätä hetkeä, itseesi. Hengitä itseäsi ulos.

Mörön kasvatusoppaasta

(Tekstintuotto seisoo – kunnes tulee pahin tenttiinlukuruuhka. En nähtävästi vieläkään ole niitä ihmisiä, joiden koti kiiltää tenttien lähestyessä.)

Kuinkahan moni mahtaa tunnistaa itsessään tai toisissaan tyhmentävän regression jonkun toisen ihmisen tai asian näennäisestä vaikutuksesta? Sen, että pääosin on jo kasvanut järkeväksi ja analyyttisen viisaaksi olennoksi, kunnes tulee jokin tekijä tai impulssi, joka astuu järjen paikalle muuttaen käytöstä ja suhtautumista likipitäen naurettavaksi tai vähintään ulkokohtaisen irrationaaliseksi? Yleisimmin tällainen taitaa toteutua vanhempien luona kyläillessä ja vastaavissa kohtaamisissa.

On jo tarpeeksi hankalaa, kun se sama ihminen tai asia, joka on vammauttanut tunnejärkeä aiemmassa elämässä tekee sitä edelleen, mutta vielä tuskallisempaa on se, jos vahingollisen impulssin tässä hetkessä luokin joku tai jokin ihan satunnainen toinen. Että itse tahtomattaan reagoi samalla tavalla kuin silloin joskus, ilman että nykyhetkessä kukaan tai mikään antaisi sille todellista aihetta.

Paitsi oma mieli. Tuo manipuloiva, mielistelyä odottava, arpeutunut elin.

Toisin sanoen: ennen kuin ehtii syyttää tai syyllistää itsensä ulkopuolella olevaa viatonta tekijää asiattomasta tai alentavasta käytöksestä, kohtelusta ja suhtautumisesta, on kaikkien eduksi paikallaan tarkistaa vielä kerran, menikö se asia sittenkään niin. Aikalisä ja takaisinkelaus.

Puhuimme sisäpiirissä hiljan myös ajatusmöröistä (sopivasti ystävänpäivänä). Siitä, miten todellisuus jälleen kerran luodaan ihan itse. Sopiva sekoitus pelkoa, armottomuutta, liiallista itsetiedostamista ja ennakkoluuloja ja uusi mörköluola on valmis. Se, jonne voi mennä murjottamaan ja piehtaroimaan itsesäälissä. Se on juuri se mörkö, joka kuiskii korvaan miten kömpelö ja ujo tai äänekäs ja omituinen sitä oikein osaakaan olla, ja kuinka toiset ihmiset yhä edelleen käyttäytyvät ja suhtautuvat kurjasti. Se mörkö, joka saa ihmisen toimimaan tietyllä tavalla ilman, että kukaan toinen siihen – etenkään enää – antaisi aihetta. Kuka pystyy olemaan kepeä ja ketterä, jos mörkö huutaa koko ajan korvaan moittien ja muistuttaen kömpelyydestä ja ujoudesta?

Muistimanipulaatio on ihmeellinen asia, ja sopiva itsetiedottomuus ihmeellinen lahja. Ollaan armollisia kaikille; itsellemme ja toisille.

Paitsi sille mörölle. Se saa jo mennä.

'Be as vulnerable as you can be'

Hollannissa, tanssiakatemiassa, Cunningham-opettajani treenautti meillä koreografianpätkää, ja kolmessa ryhmässä tehdessämme hän ohjeisti ainoastaan: "Be... as vulnerable as... You can be", painottaen loppua, can be. Se lause palaa kerta toisensa jälkeen mieleeni, hänen äänellään ja äänenpainollaan. Miksei suomen kielessä ole yhtä upeaa ja kaunista sanaa, kuin englannin vulnerable?

Olen viime aikoina tanssin palaamisen lisäksi ihastunut täysin teatteriin, ja huomaan lämpeneväni myös musiikille uudella tavalla. Ensin ajattelin, että elokuvat ovat proosaa ja teatteri siinä suhteessa lyriikkaa, mutta ei se ihan niinkään mene (symbolisella kerronnan tasolla kyllä): teatterin viehätys ja voima on juuri se sama, kuin tuossa lauseessa. Be as vulnerable as you can be. Heittää sielunsa siihen, kaikkien nähtäväksi ja kuultavaksi, kaivaa oma sisinpänsä nurin ja paiskata esiin. Olla täydellisesti juuri siinä hetkessä, kaikkinensa. Se ei tallennu millään muotoa. Esityksen voi tallentaa ja näyttää myöhemmin, mutta kuka tahansa, joka on koskaan katsonut esittäviä taiteita, tietää että se hädintuskin on edes sama laji. Myös musiikkiin, lauluun ja tanssiin voi vangita juuri sen saman hetken luonteen, joka iskee läpi. Tähän aion pyrkiä ensi kesän teoksen esitysryhmäni kanssa.

Vaara ja viehätys on juuri siinä, auki olemisessa, molempiin suuntiin. Itselleen ja muille. Tulla vahvemmaksi ja suuremmaksi, koska ei ole mitään, mitä pitäisi suojella ja verhota. Ei se koske pelkästään esittäviä taiteita, vaan koko olemista, ei tosin ihan kaikissa tilanteissa. Kukin vaistonsa mukaan.

Be as vulnerable as you can be.

P.s. Tunnen edelleen suurta kiitollisuutta hollantilaisia tanssinopettajiani kohtaan. Ja muitakin ihmisiä, niitä kaikkia, jotka opettavat ja ovat opettaneet minulle tätä.

Päivänseisaus

"--Hän sanoi ohimennen, että ihmisiä ohjaa sama viestinnän malli kuin hevosia. Paitsi että ihmisellä on kaksi impulssia, joista valita, kun häntä vastaan tulee jokin outo ja pelottava. Kohdata outo tai paeta. Suurin osa villeistä eläimistä on suhteessa ihmisiin pakenijoita ja se vahvistaa ihmisen halua ajaa takaa ja hyökätä. Siksi Montyn [Monty Roberts: The man who listens to horses] isä hyökkäsi hevosten kimppuun kohdellen niitä kuin saaliseläimiä, vaikka niistä oli tarkoitus tehdä yhteistyökumppaneita.

Ja siksi me muut, minä ajattelin lukiessani, käytämme vihan ja väkivallan koodia pitääksemme lähellämme ne, joiden tahdomme rakastavan meitä."

- Virpi Hämeen-Anttila: Päivänseisaus (2009)

Seuraavalla kerralla sitten

Alkuun toinen viikon kirjavinkeistä: Virpi Hämeen-Anttilan Päivänseisaus (Ensimmäinen, jota tosin en ole maininnut, oli Eeva-Kaarina Arosen Maria Renforsin totuus). Hämeen-Anttilan tarinallinen taso aaltoilee hänen tuotannossaan jonkin verran, mutta tämän teoksen kieli on yhtäaikaisesti kuin helmeilevää proosarunoa ja iloittelevaa konserttoa. Kyseessä voi olla tietoinen valinta, sillä romaanin aihepiiri ja tarinalinja noudattavat juuri näitä teemoja.

Intro oli taas lähteä käsistä. Joka tapauksessa, aiemmin päivällä mietin sanontaa "seuraavalla kerralla sitten", ja tulin siihen tulokseen, että koska "seuraavaa kertaa" ei tule, on parempi tehdä haluamansa juuri siten, kuin haluaa, juuri nyt. Ilman vähättelyä, ujostelua ja noloutta. Mitä nekin taas ajattelee?! Intro ja Päivänseisaus liittyvät tähän siten, että kyseisen romaanin kohdalla ihmettelen liki monttu auki, miten kukaan osaa kirjoittaa niin hyvin. Äsken keksin mahdollisen vastauksen: siksi, koska nyt, ei "seuraavalla kerralla sitten". Siksi, koska ei jumita kohtaan Mitä nekin taas ajattelee. Avain tähän ketjuun tuli romaanihenkilön puhuessa synestesiataipumuksestaan; nähdä äänet väreinä. Synestesiahan on eräänlainen autistinen taipumus, ja koska autismi totisesti menee lokeroon Mitä nekin ajattelee, sitä ei helpolla mainitse. Romaanikaan ei suoraan mainitse. Mutta vaikka kyseessä ovat fiktiiviset henkilöt, kierosti ihailin sitä avointa tapaa, jolla romaanin muusikko tästä ominaisuudestaan puhui. Ja muuttui mielenkiintoisemmaksi.

Liittyen sekä kaikkeen ylläolevaan poukkoilevaan ajatusketjuun että viime aikojen tapahtumiin ja ihmisiin, alan kallistumaan kunnon taiteilijahipin tavoin sille kannalle, että päästäkseen erinomaiseen lopputulokseen keskinkertaisen sijasta, on uskallettava. Nyt. Tavalliset* ihmiset tekevät tavallisia asioita, epätavalliset epätavallisia. Kummat jäävät mieleen? Kummat sykähdyttävät enemmän? En olisi lähdössä juoksemaan alasti lumikengät jalassa ympäri liikenneympyrää taiteen nimissä, mutta silti ensimmäisenä voinee tekemänsä teoksen (oli se sitten millä kentällä ja aihealueella tahansa) kohdalla ohittaa sen Mitä nekin ajattelee:n. Ja myös sen, että nyt en jaksa tai viitsi, seuraavalla kerralla sitten.

Kaikki te taiteilijuuteen taipuvaiset ihanat tuttavani (ja kuka tahansa muu), muistakaa uskaltaa puhua ääneen. Tehkää näkyvästi. Ja tehkää se nyt, koska ihminen ei astu kahdesti samaan virtaan. Tekemättä ei kehity. Venyttämättä rajoja ne eivät laajene.

P.s. Ehkä kohta uskallan kokeilla sitä vesivärimaalausta. Sairaslomalla vähän ahdistaa, miten paljon aikaa saa hukattua.

P.p.s. *En oikeastaan usko, että tavallista on olemassakaan. On vain enemmän (ja vähemmän) totuttuja konventioita.

Yön kasvot

Se hallitsematon, kontrollin ulottumattomissa oleva kuun, tähtien ja keinovalojen ajanjakso, joka valelee tajunnan vaihtoehtoisilla kuvilla. Kun ihminen kadottaa osan ihmisyydestänsä. Siinä kun he taistelivat kahden välimaastossa, aamukolmen hetki oli pahin – ihmisyys kuoli, eläimen himo otti vallan, kaikki kontrolli ja sivistys katosivat yhdellä kellon lyömällä.

Lukiessani aineistoja syventäviin opintoihin huomasin joko olevani kovin kiintynyt yöaikaiseen mystiikkaan, tai vaihtoehtoisesti vain hitusen ajattelematon. Nämä luettavat tarinat ovat alitajunnan juhlaa. Meillä on myös olemassa tuttu sanonta "kuin yö ja päivä", eikä kyse taida olla pelkästä auringon ja kuun suhteesta, vaan myös kaikesta siitä, mitä yöhön kytketään. Yön kentät ovat laajat: saalistavien petojen, legendojen vainajien henkien, muiden yliluonnollisten olentojen; se on ihminen heikoimmillaan, kosketukselle ja rakkaudelle herkistetyt aistit, röyhkeys ja himo, mielipuolisuuden pelko, juopuneisuus, yksinäisyys, rehelliset unikuvat, sumuinen vaellus, kylmyys.

Valon puute.

Mitä päivästä kerrotaan? Päivänvalo tekee järkeväksi ja harkitsevaksi. Ensimmäisenä itselleni tuli äsken sanaa tunnustellessani mieleen kesäkuvia valkoisista, päivänpaisteessa kuivuvista ja valkaistuvista lakanoista liehumassa puutarhassa, vihreä ylikasvanut nurmikko, kevyissä mekoissa kirmaavat ihmisolennot, hymyt, nauru ja helppous. Viime aikoina päivät tosin olivat pitkään harmaata massaa, jossa mikään ei liikkunut itse, oma-aloitteisesti. Tällä hetkellä päivät ovat pysähtyneen kuulaita, lumikimalteisia, pakkasesta huuruavia ja oi, kirkkaita.

Yön olemus vaihtuu yhtä lailla vuodenajan mukaan, kuin päivänkin. Ja sitten kuitenkin – yön olemus on aina kaukana, elävän ihmisen sormenpäissä, varoen koskettamasta. Ja vaihtuen yhtä lailla sen mukaan, missä yötä viettää. 

Mutta mistä pohjimmiltaan syntyy yön ikiaikainen toinen maailma?

Jos elämä antaa sinulle sitruunan, se antaa sinulle sitruunan eikä omenaa

Aiheesta on ennenkin kirjoitettu täällä ja toisaalla, mutta kävin sen verran erinomaisen keskustelun eräänlaisen henkisen mustan aukon teoriasta, että siitä tuli vahingossa jälleen ajankohtainen.

Ihmismieli näkee paradoksaalisesti selvimmin sen, mitä ei ole. Sen mitä juuri itseltä puuttuu ja sen mitä kaipaa ja tarvitsee syystä tai toisesta kipeimmin. Kaikki se mitä sen sijaan on ja saadaan, jää imaistuksi siihen puuttuvan asian mustaan aukkoon. Kun minulle ei ole TÄTÄ, minulla ei ole mitään. Kaikki katoaa. Se mystinen TÄMÄ voi olla mitä tahansa harrastuksista tai työtehtävistä ystävyys- ja parisuhteisiin. Edellämainittujen kohdalla asia on helpompi käsitellä ihan tietoisella tasolla järkeväksi – keskittyä huomaamaan ja huomioimaan kaikki ne asiat, joita jo on: muiden osa-alueiden osaaminen, muiden tehtävien (o)saaminen ja suorittaminen, ja ihan vaikka parempi mieli, kehittyminen ja edistyminen toisessa asiassa.

Ihmissuhteissa sen sijaan astutaan niin primitiiviselle psyyken alueelle, ettei se musta aukko ole yhtä helposti järkeiltävissä pois. Sen voi järkeillä pois, ja se palaa silti, käytännössä itsetahdottomana automaationa. Pohjimmiltaan kyse on siitä, että jossain vaiheessa elinkaarta se primitiivinen tarve tai halu on jäänyt täyttämättä eikä sitä itse osata tai kyetä paikkaamaan, jolloin taakka siitä siirtyy kumppaneiden (ystävät tai puoliso) niskaan: miksi sinäkään et anna minulle TÄTÄ. Miksi en sinultakaan saa mitään. Reaktio on hämmentävän alkukantainen ja kaikennielevä. Useat parisuhdeneuvojat ja psykologit ovat myös muistaakseni maininneet asian: kun ei vaadi tai odota toista täyttämään omaa mustaa aukkoaan, on paljon helpompi nähdä keveyttä ja se, mitä kaikkea toiselta pyytämättäänkin saa. 

Huonot uutiset: sitä TÄMÄN mustaa aukkoa ei kukaan tule koskaan täyttämään, se on jokaisen täytettävä itse. Hyvät uutiset: se on mahdollista, vaikka vaatiikin toistuvaa, jatkuvaa työstämistä ja hemmetisti kärsivällisyyttä.