Aaltojen muovaamat

Tunteidenkäsittely on yleensä ollut suhteellisen luonnollista minulle, tai ainakin niiden sietäminen ja nykyisin jopa ymmärtäminen. Vuosikausiin ei ole ollut tarvetta hukuttaa yksittäistä tunnetilaa jonkinlaisen sijaistoiminnon alle, enemmänkin pyrkiä ymmärtämään esimerkiksi neurokemiaa ja tunnetilojen biofyysisiä aiheuttajia ja korjaamaan niitä vastavaikutuksilla.

Sen sijaan ajatusten ja muistojen hallinta. Voi peeveli sentään. Olen edelleen moisten riepoteltava kuin räsynukke ristiaallokossa.

Eräs läheiseni harjoittaa jonkinlaista vesimeditaatiota. En ole ihan varma mitä hän tarkalleen tekee tai mitä tarkalleen mielenhallintatasolla tapahtuu, mutta väsyneessä aamusuihkussa ajattelin, että vesi todella on kuin ajatukset. Tunteetkin, kyllä, ja etenkin muistot. Virtaava vesi tuntuu iskiessään iholle - onko se pehmeää, hienopisaraista ja lämmintä, vai kovaa raemaisen kylmää. Vesi muodostaa hetken kuvion iholle ja jatkaa sitten matkaansa, pisara pisaralta, valuen pois. Tähän voisi pyrkiä. Ajatus tulee, ja se tekee mitä tekee, valuen sitten eteenpäin.

Muistot minä näen aaltoina. Etenkin kipeät sellaiset: hakkaavat rantaa lakkaamatta. Hetkellisesti saattaa tyyntyä ja pinta heijastaa vain nykyistä näkymää; taivasta, puita, veteen katsovia kasvoja, ja sitten hieman tuulta ja buum. Taas mennään. En tiedä olemmeko me veden muovaamia kiviä, sileitä, aluksi teräviä ja kulmikkaita, vai tuhansista hippusista muodostuva hiekka. Aallokko on kuitenkin vain liike, vesi ei pysy samana. Seisova vesi kehittää levää ja sameutuu, virtaava vesi pysyy elävänä. Toisaalta sanovat levässäkin piilevän terveysvaikutuksia, eikä lotus ei kasva ilman mutaa.

P.s. Kaipaan hirveästi veden äärelle. Yksi lisäsyy kesäharjoittelun odottamiselle: paikka sijaitsee noin parinkymmenen metrin päässä rantaviivasta. Ei ehkä villeimmästä, vapaimmasta ja tyynnyttävimmästä, mutta rantaviivasta kuitenkin.

Hidas aamu omassanavassa

Koska en oikein kehtaa kysellä muita ihmisiä valokuviin pönöttelemään, harrastan sitten itsekeskeisyyttä. Oikeasti voisi olla kohta aika raahata väkeä esim. Billnäsiin, Mathildedahliin, kauniisiin asuntoihin, tuulisille silloille ja niin edelleen. Logistiikka vain pettää kun täällä hyljättynä metsässä asuu. On vähän (lue: aika paljon) ikävä kiireetöntä ja pakotonta valokuvausta.

Mutta jos nyt joku sielu edelleen haluaa kuvattavakseni, olisin kiitollinen ilmiannosta!

'La Que Sabe' ja naarassusi

Seuraava teksti on kirjoitettu perinteisen naiskäsityksen näkökulmasta, sukupuolikäsitystä ja sukupuoli-identiteettiä millään tavalla arvottamatta. 

Okei, kirjallisuudenopiskelijana – tai siis entisenä, valmistuneena! – koko naarassusi-teema tursuaa korvista, nenästä ja kaikista mahdollisista raoista ulos. Tällä kertaa naarassusi ei kuitenkaan ole kansantarinoiden metaforinen vapauden kaipuu sellaisenaan, vaan kannustaa (naista) löytämään oman villin, kesyttämättömän ytimensä.

Clarissa Pinkola Estésin Naiset jotka kulkevat susien kanssa on ilmeisesti ollut isompikin ilmiö. Itse olin autuaan tietämätön moisesta aarrearkusta ennen kuin äitini sen eteeni mäjäytti. Kyse on siis villinaisen arkkityypistä kertomuksissa, joiden myötä Estés tutkii naisen psyykettä, sitä uhkaavia ja vahvistavia voimia. Kirja on raikkaan feministinen, sillä vaikka usein paha vastavoima esiintyy miehen hahmossa, luen itse sen kuvaavan Toista, vierasta, pikemminkin kuin 'pahaa miestä' konkreettisesti ja kirjaimellisesti. Kertomukset keskittyvät nostamaan esiin naisen vaistoa, villinaisen kaipuuta ja näistä kumpuavaa voimaa, puuttumatta julmuuksiin joita naiset kokevat miesten taholta. Sen sijaan kirjassa kiinnitetään huomiota psyyken pimeään puoleen, josta nousevat pahat vastavoimat. Tämä paha vastavoima voi olla yhteisö, omat ajatukset, perhe, kulttuuri, jopa toinen nainen pikemminkin kuin miessukupuoli. En tosin ole itse edennyt vielä kovin pitkälle, joten voin puhua vain alkuosasta. En oikeastaan taida alkaa avaamaan kirjaa yleislinjalta sen enempää sillä se jäisi pintapuoliseksi, ja Basamin sivuilla (linkki) oleva kuvaus on melkoisen täsmällinen.

Kirja on paikoin aika rankkaa ja ravistelevaa luettavaa. Toki kirjallisuusihmisenä mokoma susimyytti on todella tullut kaluttua luuytimiä myöten joka suuntaan ja takaisin, mutta Pinkola Estésin tyyli on jollain tapaa tarpeeksi havainnollinen, toistava ja konkreettinen, jotta se pääsee ihon alle. Nuorta naista esimerkiksi kuvataan nuorena sutena, jonka vaisto ei joko kulttuurisista tai kasvatuksellisista syistä ole päässyt kehittymään, jolloin nuori susi ei tunnista saalistajaa tai erota hyväntahtoisuutta itsekkyydestä ja haavoittavuudesta. Sain itse tästä melkoisen synninpäästön: nuorena vahingollisiin ihmissuhteisiin päätyminen ei siis välttämättä johdukaan vain omasta tyhmyydestä tai karmasta, vaan oli jokseenkin väistämätöntä tai ainakin täysin odotettavissa olevaa. Samalla tämä näkökulma tarjoaa nopeimman poiskasvamisen tien: tässä nykyisessä elämänvaiheessa vaisto on jo kehittyneempi. Se oli sitä aikaa silloin, toisin on nyt. Tämä, jos mikä, kasvattaa pois katkeruudesta ja uhriudesta.

Naisten ongelmana tai pikemminkin kompastuskivenä, sudenkuoppana, siis on ahtaiden kulttuurikäsitysten vuoksi latistaa itsensä pieneksi ja kiltiksi, seurata isoa virtaa tai muiden näkemyksiä ja arvoja sen sijaan, että kuuntelisi villinaisen vaistoaan. Tämä ei tarkoita sitä, että kaikkien tulisi heittäytyä hippilapsiksi ja muuttaa metsäkommuuniin. Tällä kirjassa tarkoitetaan sitä aidointa ydintä, joka naisen olemuksessa ja sisimmässä on, esiintyy se päällepäin minkälaisena tahansa. Kyse ei ole pelkästään omien tavoitteidensa seuraamisesta, vaan jostain puhtaammasta ja pyhemmästä.* Sitä voimaa ja vaistoa toteuttaessa ja seuratessa ei yksinkertaisesti saa antaa muiden sanomisille tai teoille sellaista valtaa, joka latistaa luomisen, intohimon ja tiedon. Tämä voi ilmetä eri naisilla eri tavoin, joskin toistuvasti kirjoittaja viittaa luoviin tekoihin (musiikki, tanssi, kuvataide...), joita on paheksuttu entisinä aikoina ja niiden on väitetty tekevän naisesta hillittömän; sellaisen villin, joka pitää taltuttaa. Nykyisin tämä näkyy liikana kiltteytenä.

Liikaan kiltteyteen kasvattaminen myös tuhoaa vaistoa, jolla tunnistaa saalistaja. Kiltteyden vastakohta ei tarkoita tässäkään ilkeyttä ja itsekkyyttä, vaan sitä, ettei aina kannata kääntää toista poskea ja ensisijaisesti miellyttää kaikkia muita. Siinä todella hukkaa itsensä ja mahdollisuutensa.

Olen ehkä vähän sitä mieltä, että jokaisen naisen (eli itsensä naiseksi mieltävän) kannattaa lukea tämä kirja, ainakin selata löytyiskö sieltä jotain. Erityisesti suosittelen tätä kaikkien tyttölasten vanhemmille.


*Pyhällä viittaan kristinuskoa pidemmälle: Pinkola Estés kirjoittaa naisen voiman piilevän munasarjoissa, joista nousee myös vaisto ja syvä ihmispolvet ylittävä tieto. Lantioluuta kutsutaan myös pyhäksi luuksi, sakraaliluuksi (Sacrum = Sacral bone), sillä sen on ajateltu suojelevan pyhimpiä elimiä, ja myös tällä alueella sijaitsevat elimet uhrattiin jumalmenoissa ensimmäisenä.


P.s. Tulinkin takaisin! Yritin hetken nostaa uusi alku -blogia muualla, mutten sopinutkaan uuteen paikkaan. Tänne lisääntyy siis tästedes sekalaista tavaraa eri aiheista, sekä jonkin verran myös kuvia, tarpeen ja tilanteen mukaan.

Infernaalisuus vastaan jouluvalot

Keskellä perjantain illanviettoa eteen lätkäistiin Pariisin tilanne. Sinällään Pariisin iskut ja tapahtumat eivät aiheuttaneet liki katatonista tilaa, vaan ylipäänsä kaikki se, mitä maailmassa tapahtuu. Pariisin verilöyly on (vain) yksi oire. Yleensä yritän ymmärtää ja löytää syyn, mutta nyt en ymmärrä.

Mistä tulee kaikki pahuus? Ymmärrän sen, että ihmisessä on kaksi puolta joiden on oltava tasapainossa – ne kliseiset "ilman pimeyttä valo ei näy" -metaforat ja muut – mutta mikä saa ihmisen ryöppyämään pahuudessaan ja pimeydessään täysin yli? Mikä saa ihmisen kasvattamaan lapsia niin, että näiden kasvavien ihmisten johtoajatus on tappaa uhkaavia, vääräuskoisia, vaarallisia?

Sosiaalinen media on täynnä rakkauden voimaa julistavia plakaatteja ja sitaatteja. Että kuvitellaan iso rinki, jossa seisovat käsi kädessä kaikki; rakkaat, viholliset, pimeässä eläjät, me itse: kysyen mikä on se tunne, joka halutaan eteenpäin laittaa? Tämä hämmensi ja pelästytti eniten. En osaa ajatella rakkautta näitä ihmisiä kohtaan, jotka näkevät vain pimeän ja pahan. Itse luisun sinne siis myös. En osaa toivoa kuolemaa kenellekään, mutta en myöskään osaa toivoa rakkautta sellaiselle, jonka teoissa se ei lainkaan näy. On eri asia toimia väärin pahoinvoinnin takia (loukkaavat sanat, kaltoinkohtelu), kuin teloittaa satoja ihmisiä oman vakaumuksen vuoksi.

Rakastaminen ei ole koskaan ollut niin vaikeaa kuin nyt. Eikä sitä koskaan ole tarvittu niin paljoa kuin nyt.

P.s.
Nostin valot seinäkasvin lomaan. Puoliso väittää niitä jouluvaloiksi, itse väitän talvivaloiksi. Että olisi jotain muuta kuin pimeyttä. Nyt lakkasin kynnet tummalla helmiäispunaisella; ihan selvät joulukynnet. Joulua en osaa ajatella kiinnekohtana siinä kontekstissa mihin se nykymaailmassa on kääntynyt: kulutusjuhlaan, raivostuttaviin rallatuksiin ja liian suklaan syömiseen. Kaipaan sitä joulua, kun nostetaan parempaa ruokaa pöytään, huolehditaan eläimistä ja rakkaista, rauhoitutaan – tai vielä taaemmas, sytytetään maailmaan uusi vapahduksen tähti. En välitä sinällään kristinuskosta saatika jeesus-traditiosta (sic), vaan näen tällaiset kertomukset symbolisina kuvina. Yrityksenä nostaa valoa pimeyden keskelle.

Valojen ja kynsilakkojen lisäksi vaihtoehtoisen joulutunnelman nostamiseksi joulukuun lukulistalle menee valon ja pimeyden teemaan sopien Michel Tournierin Kolmen kuninkaan kumarrus (Gaspard, Melchior et Balthazar / The Four Wise Men). Suosittelen.

Auttamisesta ja empatiasta

Eilen junailtuani Karjaalle oli vaunun eteisessä vanhempi naisihminen ison matkalaukun kanssa. Hetken käväisi mielessä, että voisin tarjoutua auttamaan sen laiturille nostamisessa. En tarjoutunut, ei niinkään siksi etten haluaisi olla avuksi vaan siksi, etten uskaltanut tai kehdannut sanoa. Kun ovet avautuivat, vieressä oleva pidempi aikuinen nainen päästi muut edeltä ja kysyi laukkunaiselta, tarviiko hän apua.

Tosiasiassa ihailen joka kerta näitä arjen auttajia. Kysyvät lastenvaunujen, matkalaukkujen, karttojen yms. kanssa pulassa olevia – joskus jo ennen pulaantumista – onko avulle tarvetta. Ovia kyllä availen. Kerran olin niin hyvällä tuulella, että pidin ovea auki polkupyörää sisään äheltävälle miehelle, jonka reaktio oli totaalisen hölmistynyt ja ensin vähän vaivautunutkin. Joku pikkuflikka pitää miehelle ovea auki! En tosin silloinkaan tainnut mitään sanoa.

Empatiaa voi käsittääkseni kasvattaa avuliaisuuden mukana ja se onkin kaksisuuntainen kokonaisuus. Kun opetetaan pärjäämään täysin itse ilman kenenkään apua missä tahansa tilanteessa, on vaarana, että ihmisestä kasvaa kova ja kylmä pärjääjätyyppi, joka eristäytyy ja katkeroituu. Sillä miksi muut saisivat tarvita apua kun ei itsekään sellaiseen ole oikeutettu. Toivoisin, että olisin kasvanut avuliaampaan tapaan enkä siihen, että kaikessa täytyy pärjätä itse. Eikä tämä ole millään lailla sukupuolisidonnaista; sellaista että nainen osoittaa miehelle minne naulansa haluaa taikka päinvastoin sitä, että nykynaisen kuuluu pärjätä jo itse, vaan esimerkiksi juuri kantamusten, reitin ja ovien kanssa. Kaksi kättä ja kaksi jalkaa eivät aina riitä, etenkään jos vipuvarsi on lyhyt, voimaa vähän tai liikkuvia osia yksinkertaisesti liikaa.

Sen sijaan mielelläni autan spesiaalimmissa ja erikseen kysytyissä asioissa, sellaisissa jossa koen olevani isommasti hyödyksi. Esimerkiksi ompelukoneen langoittaminen, pyöränkumin paikkaus, oikoluku, ja niin edelleen. On kivaa kokea olevansa hyödyksi ja avuksi. Toisinaan tosin on myös hankala hahmottaa tervettä rajaa, jossa ei enää ole resursseja (vain) muiden auttamiseen kaiken omalla vastuulla olevan asioiden hoitamisen kustannuksella.

Empatiaa on haastava kasvattaa ja pitää yllä, sillä se kattaa sekä avun antamisen että sen saamisen ja ennen kaikkea tunnetta siihen oikeuttamisesta. Ehkä tässä on myös kulttuurieroja. Tai karman lakia, mene ja tiedä. Uskoisin silti kasvatuksella ja ympäristöllä olevan vaikutusta, molempiin suuntiin: että ilmaistaan sekä avunannon että -saamisen olevan tarpeen vaatiessa saatavilla, jolloin kasvaa pikkuhiljaa käytös- ja suhtautumisnormi. Tämänkin takia tykkään Miyazakin animaatioelokuvista, sillä niiden henkilöt ovat todella aidon avuliaita, avoimia ja ystävällisiä. Avunanto toisinaan ärsyttää tai väsyttää, mutta siitä ei katkeroiduta, ylevöidytä tai vaadita mitään takaisin, sillä se kulkee ketjuna kaikkiin suuntiin.

Ehkä itseään voi vielä aikuisena kasvattaa kuten (pientä) lasta. Vielä kun oppisi aitoa empatiaa myös itseään kohtaan ja kehtaisi myös pyytää apua.

Tarinoista ja niiden tärkeydestä, osa II

Teknologia on hyvä renki, mutta huono isäntä. Tai kenties hiukan liian innokas isäntä. Yle uutisoi lasten kielellisen kehityksen hidastumisesta, jossa puhumattomat kolmevuotiaat ovat yleistyvä ilmiö läpi maan. Syyksi tähän arvellaan vanhempien aktiivista some-käyttöä, jolloin kielellinen vuorovaikutus lapsen kanssa jää vähäiseksi.

Lapsi oppii kielen matkimalla, peilaamalla, käyttämällä. Kognitiivipsykologiassa puhutaan useista muistijärjestelmistä, joita ihminen käyttää oppimiseen, ja kaikki perustaidoiksi luokitellut – kuten esimerkiksi puhe ja vaikkapa polkupyöräily – siirtyvät pitkäkestoiseen muistiin. Ne operoivat täysin muistin varassa, mutta onneksi muisti ei ole niin heiveröinen, kuin mitä ajatellaan. Aivoinfarktista toipuva pääsee kyllä takaisin perustoimintojen pariin enemmän tai vähemmän infarktin aiheuttaman vahingon laajuudesta riippuen ja muistisairaat saavat palautettua mieleen vanhoja asioita - ja osaavat esimerkiksi puhua, vaikka lähimuistirakenne olisikin mennyttä.

Ylen uutisessa korostettiin lapselle lukemisen tärkeyttä, joskin arkipäiväinen jutustelu on niinikään olennaisessa roolissa. Tarinat eivät ainoastaan kehitä kieltä, vaan antavat samalla välineitä jäsentää kausaalisuhteita (etiikka, moraali, maailman hahmotus) ja rakentaa juonen avulla kokonaisia tarinoita. Tiedon pitkäkestoiseen muistiin siirtyminen on todennäköisempää, jos informaatio kootaan kausaalisuhteita noudattavaksi tarinalliseksi kokonaisuudeksi, kuin jos se jätettäisiin hajanaiseksi tiedoksi, tekniseksi ulkoa oppimiseksi. Tätä todistaa päntätyt sanakokeet vs. romaanitarinan muistaminen.

Kirjallisuudentutkimuksessa kognitiiviteoriaa käytetään lähinnä vastaanoton tutkimuksessa: kuultu tai luettu aines sijoitetaan jo olemassaolevaan havaintokenttään ja toimintamalleihin, eli uusi tieto rakennetaan vanhan päälle. Tämä aiheuttaa ilman muuta dissonanssia, mutta mahdollistaa myös havaintokentän ja toimintamallien venyttämisen ja jumppaamisen. Toimisiko ilmiö myös toisinpäin? Voisiko tarinoiden avulla aktivoida muistisairaiden vanhoja havaintokenttiä ja toimintamalleja? Pitkäkestoinen muisti on järeämpää kalustoa neurotasolla, kuin lyhytkestoinen- tai työmuisti. Esimerkiksi  semanttista muistia, aisti- ja havaintoyhteyksiä, voisi verryttää kulttuurin ja taiteen avulla, sillä taide – etenkin kirjallisuus – operoi tasolla, joka on helpompi hahmottaa myös abstrakteihin kykenemättömän (lapset, muistisairaat jne).

En ole väittämässä, että lapset ja muistisairaat olisivat jotenkin verrannollinen ryhmä. Toinen kasvattaa ja laajentaa hermorakennettaan ja tietoyhteyksiä, toinen taistelee hiljalleen katoavista. Ilmiö on silti sama, kuin vaikkapa liikunnassa: liikuntakykyä ja motoriikkaa ei kehity, jos lapsi istuu paikallaan. Vastaavasti nämä kyvyt eivät säily, jos vanhus istuu.

Takaisin kirjallisuuteen. Aloitin tekstin teknologian syyttämisellä, mitä lievennän seuraavaksi hiukan. Teknologian avulla voidaan kehittää sovelluksia, joiden avulla tarinaa (tiedollista ja maailmallista konseptia) voidaan kertoa sellaisille, jotka eivät niin perinteisistä kirjoista välitä, tai sellaisiin pysty keskittymään, esimerkkeinä luki- ja keskittymishäiriöiset. Muu taide ja kulttuuri, viihteen risteyskohdassa, välittää myös näitä tarinoita elokuvien, sarjakuvien jne. muodossa, mutta yhtä kaikki nämä toimivat kirjallisen tekstin päällä. Elokuvassa yleensä puhutaan; pelkkä mykkäelokuva kuvaleikkauksineen ei välttämättä välitä tarinaa tai elämän totuuksia kovinkaan selkeästi, ja sarjakuva toimii sekä kuvan että tekstin välityksellä. Uuden teknologian avulla voi olla mahdollisesti myös helpompi kehittää itse tarinoita, jolloin sekä aktivoi semanttisen että pitkäkestoisen muistin tavoilla, joista ei ole välttämättä itse tietoinen. Mieleeni tulee tässä yhteydessä vaikkapa eri tapoja yhdistelevä interaktiivinen blogityyppinen alusta, jossa useampi ihminen osallistuu saman tarinan tuottamiseen omilla keinoillaan.

Omaan päähäni hypähtelee toisinaan ruotsin kielen sanoja uusissa lauseyhteyksissä; sellaisia sanoja, joita en tietoisesti muistanut. Tarinankehittämisen avulla saadaan houkuteltua pitkäaikaiseen muistiin piilotetut konseptit ja kokonaisuudet, mikä puolestaan aktivoi muistia kauttaaltaan.

Siksi lukeminen, ja ylipäänsä välineestä riippumattomien tarinoiden kertominen ja niiden parissa toimiminen, on tärkeää. Tieto tulee pienelle lapselle helpommin todellisen ihmisen läsnäolossa kuin televisiosta tai tabletin videolta, sillä se yhdistää ja kytkee havaintokenttää laajemmalla tavalla.

Torstai, jona maailma ei lopu

Arvatkaa, mistä olen viime aikoina huomannut olevani yhä huolestuneempi?
Tarinankerrontakulttuurin katoavuudesta. Mutta miksi?

Selvittelin eilen opintoihini liittyen dokumenttiasioita, ja arvoisa taloushallinnon opettajani lähetti mainion viestin erääseen kysymykseeni:

[P]rofessori Leppiniemi, erittäin arvostettu taloushallinnon professori ja taloushallinnon kirjojen tekijä, ensimmäisellä kirjanpidon (taloushallinnon) kurssillani pyysi lukemaan Aleksis Kiven romaanin Seitsemän Veljestä ja sanoi, että se, joka pystyy sanomaan, miten se liittyy kirjanpitoon /taloushallintoon pääsee heti ensimmäisestä kurssista läpi. Kukaan opiskelija ei pystynyt. Ei löytynyt tavoitetta eikä näkemystä tulevaisuudesta. Istuimme sitten luennot loppuun.

Emme siis aloittaneeet kahdenkertaisesta kirjanpidosta emme debetistä emmekä kreditistä vaan elämästä.(--)

Tämän professori Leppiniemen esittämä kysymys oli itse asiassa aivan erinomainen. Tavoitteiden, päämäärien, yhteiskunnan ja kaikkinensa elämän hahmottamisen lisäksi kirjallisuudella on muitakin vaikutuksia. Jokin aika sitten on julkaistu tutkimuksia, joissa on positiivisella tuloksella tutkittu kirjallisuuden lukemisen vaikutusta ihmisen empatiakykyyn. Kyse ei ole kirjallisuuden nostamisesta hyvän ihmisyyden jalustalle vaan tarinoista, joita kirjallisuus välittää.

Tarinoista! Sillä ei ole merkitystä, ovatko tarinat fiktiivisiä vai faktapohjaisia. Tarinat kertovat maailmasta meille, ne kertovat meistä muissa. Kirjallisuuden on toistuvasti huomautettu avaavan jokaisen yksityiset omat asiat yhteisiksi, isoiksi asioiksi. Sitä on empatia. Samaan tulokseen pääsemme millä tahansa viestivälineellä, joka kertoo meille tarinoita: musiikki, kuvataide, elokuvat, teatteri, tanssi ja niin edelleen.

Tämä on se kohta, jossa huolestun. Yhteiskunnan ja median luonteen muutos on aiheuttamassa sitä, että käännymme yhteisestä sisään ja jaamme muille itseämme esineenä, brändäämme itseämme litteänä, harkittuna kuvana. Suorittavana mekanismina, joka pystyy tähän, tuohon ja mihin tahansa. Se on hyvä, tavallaan, jos se valjastetaan "minäkin, myös sinä" -asetelmaan. Mutta tarinat ovat vähentyneet, koska olemisemme on yhä lyhytjännitteisempää ja välähdyksenomaista. Ei välähdyksistä ehdi saada kiinni syytä ja sytytettä empatialle.

Saatan olla konservatiivinen dinosaurus kun palaan ihmiskunnan juurille, mutta palaan silti. Meidän ensimmäisiä kommunikaatioitamme olivat tarinat. Ennen kirjoitustaitoa tietoa välitettiin tarinoiden avulla. Niistä olemme oppineet moraalin, luonnon lait, etiikan, uskontokysymyksiä, yhteiskuntarakenteita. Tämän vuoksi olen huolestunut nykyisestä tekniikkakeskeisyydestä. En tarkoita tietoteknisiä kehityksiä tai muitakaan mekaanisia tekniikoita, vaan tapoja tehdä ja olla. Meistä on tullut yhä mekaanisempia. Tanssinopettajana ja tanssijana olen huolissani nykyisen tanssikentän buumista, jossa nuoret tanssijat pyrkivät äärimmäisyyksiin kehonsa kanssa, ja jossa tuloksena on kyllä uskomattomiin asentoihin ja liikeratoihin vääntyvä tanssija, mutta ilmiö unohtaa sekä tarinankerronnan että sen seikan, että toimiva keho olisi hyvä juttu vielä kahdenkymmenen vuoden päästäkin. Tanssi on alunperin ollut tarinoita, ei kilpailua siitä, kenen selkä taipuu eniten ja kenen jalka on kauimpana niskan takana. (Ymmärrän ja kannatan teknistä osaamista ja uusien liikeratojen löytämistä, mutta kannatan silti sitä, että ne valjastettaisiin suuremman kuvan käyttöön.)

Kun kaikki vanhat keinot on jo käytetty ja nähty, mitä me voimme tehdä? Taiteenalat ja koko kulttuurinen systeemi etenee kohti teknistä kikkailua, ja itse tarina jää sivuun. Se jää sivuseikaksi. Etäännymme empatiasta ja muiden löytämisestä itsessämme.

Ei anneta sen tapahtua, eihän. Pidetään tarinoista huolta.