Joskaan ei talviverisiä*

Pari sanaa talvesta, tästä väärinymmärretystä, syrjitystä ja oikuttelevasta esikoisesta - vai kuopusko se on; lienee näkökulmakysymys.

Talvella pimeys on valkoista ja kylmyys kaunista kuin uni. Talvi luo joka vuorokausi miljoonia persoonallisia lumihiutaleita, edes vesipisarat eivät kykene samaan. Olen viettänyt lapsena Lapissa illan hetkiä maaten korkeassa, kuutamossa kimaltavassa hangessa katsoen tähtien täplittämää taivasta, jossa ryntäilivät punaisenvihreät revontulet edestakaisin, kaikkea ympäröiden pyhä hiljaisuus. Olen viettänyt nuorena aikuisena jouluyön hetkiä maaten Halikon Kaninkolassa ohuen kimmeltävän kuuran päällystämällä pihamaalla katsellen kiikareilla tähtiä, jotka vilkkuivat sadoissa väreissä.

Tällä viikolla olen Helsingissä viitenä päivänä seitsemästä, ja jo maanantain kohdalla voin sanoa viihtyväni Lohjan talvessa paremmin. Täällä tekee mieli kuiskia metsälle ja hiihtää Hiidenhirven perässä.

Helppohan se on huudella, kun on lämmin asunto, villaneulosta johon kääriytyä ja kuumaa rooibosta kupissa. Mutta hei - ilman talvea meillä ei olisi pohjoisen siunattua lämmöneristystä taloissa: kevään yöt, kesän koleat hetket ja syksyn sateet olisivat huomattavasti epämukavampia.

Ja valot näyttävät pimeässä niin lämpimiltä, kutsuvilta.

*Otsikossa kunnianosoitus ja hatunnosto Helena Wariksen upealle Pohjankontu-trilogialle.

Tiikeri ja ylipappi

Vedän kansalaisopistossa (aikuisille) tanssitunteja, ja tänään oli vuorossa vuosittainen palautepäivä. Tämä on sanottava: ihmiset ovat jännittäviä otuksia.

Yksi oppilaistani (veikkaisin iäksi n. 50 vuotta) sanoi, että hänen tavoitteitaan on ollut pelon voittaminen ja uskaltaminen. Pelko aikuisiällä ihan uuden asian täysin nollasta aloittamisesta. Tietysti kyseinen sanoja on niitä, jotka oppivat hyvin, hahmottavat asiat ja ovat motivoituneita – toisin sanoen edistyvät selvästi ja nopeasti.

On tavallaan hassua, miten ihmisillä edelleen kytee voimakas, jopa asioiden tekemistä estävä pelko osaamattomuudesta ja epäonnistumisesta. Sellaisissakin asioissa, kuin esimerkiksi juuri tanssisaliin meneminen, jossa epäonnistuminen ei muuta mitään mihinkään suuntaan. Ymmärrän, jos sen tunnereaktion on täytynyt evoluution mukana kulkea, sillä varmasti aikoinaan tilanteet olivatkin luokkaa "epäonnistu ja kuole". Voitte varmasti myös kuvitella miten suuresti hämmennyin, jopa liikutuin tästä palautteesta – ensinnäkin olin opettajana tältä osin onnistunut, sillä oppilas on edelleen hyvällä mielellä mukana (pelkonsa voittaneena) ja toisekseen sen takia, miten yllättävän suuri merkitys kansanopistotason harrastuksilla voi yksilötasolla olla. Elinikäistä oppimista totisesti. Vaatii sekä tervettä nöyryyttä että tervettä rohkeutta kohdata oma pelkonsa ja lähteä sieltä nollasta, uskaltaa oppia osaamatta heti.

Pelkoa on usein kuvattu tiikeriksi, joka on kesytettävä ja voitettava. Sitä ei saa päästää omalle reviirille ja on tehtävä selväksi, kuka on pomo. Monelle selän takaa kuuluva ärjyntä saattaa silti olla se viimeinen niitti, joka saa jättämään asiat kesken. Se sitten on jo toinen juttu, millä keinoin kukin saa oman tiikerinsä voitettua. Uskallan silti väittää, että jokainen on pohjimmiltaan ihan itse oma ylipappinsa, kasvunsa johtaja, metodista riippumatta (esikuvat ovat tietysti asia erikseen).

Loppuun laitan tällä kertaa poikkeuksellisesti kuvan, sillä se tiivistää jotain kovin olennaista. Kyseessä on Samuli Heimosen maalaus Asennekysymys (2011).

Suuntavaistoa (ja sen puutetta)

Tuntuu ja kuulostaa, että jotakuinkin koko vuoden teemana on sinnitellyt iänikuinen law of attraction, vetovoiman laki. Se on jännittävä ilmiö. Valita se kohde johon suunnata energia, kulkea siihen suuntaan ja saada sitä samaa energiaa takaisin.

Tai sitten vaihtoehtoisesti ummistaa silmänsä tosiasioilta ja elää illuusiossa, jossa räpiköiminen upottaa. 

Olen rehellisesti sanottuna välillä hiukan hukassa tämän asian kanssa. Tänään ajatus heräsi siitä, kun Facebookin naisnörtit-ryhmään oli postattu (keksikää joku hyvä suomenkielinen sana tälle, jooko?) sivu mainoksista, jotka tulisi kieltää niiden rasististen, brutaalien tai misogynististen/sovinististen asenteiden vuoksi. Jälleen kerran silmiini osui ilmaisu "Man's world". Olin toki kuullut sanaparin ennenkin, mutta nyt se on ollut jatkuvasti kartalla nimenomaan ko. ryhmän takia, ja jäin miettimään, kuinka paljon se alleviivaa asiaa, josta halutaan pois. Mikä tarkoittaa sitä, että ilmiötä josta halutaan eroon, paradoksaalisesti korostetaan entistä enemmän.

Rakentavampaahan tietysti olisi suunnata energia siihen toivottuun lopputulokseen ja tehdä siitä normi, omilla sanoilla, käytöksillä ja teoilla. Mutta miten tuoda epäkohdat julki järkevästi, jäämättä niiden puristuksiin? Miten luoda uusia normeja, jos niille ei anneta tilaa? Varmasti yksi vastaus tällekin olisi se, että pitää luoda omat tilansa ja tilanteensa, jossa voi luoda omat norminsa. Onko se niin yksinkertaista? Itse en osaa tähän vastata, sillä omat "Man's world" -kokemukseni ovat täysin henkilö(kemia)kohtaisia, eikä kotoakaan evästetty kliseisiin sukupuolirooleihin. Tämän ilmiön voi laajentaa koskemaan ihan mitä tahansa vastaavaa normia tai vastakkainasettelua.

Ehkä tällaisiin tarvittaisiin jonkinlainen simultaaninen parviälykokemus, jossa tarpeeksi massiivinen joukko vaihtaisi yhtä aikaa suuntaa sinne minne kuuluu. Silloin ei tarvitsisi enää kuopia ja tonkia lähtöviivaa, vaan juosta eteenpäin. Miten se olisi käytännössä mahdollista, en tiedä.

Sitä sen sijaan en joudu miettimään hetkeäkään, kuuluisiko ärtymyksestä ja huonoista tuntemuksista tehdä yleisiä ja mahdollisimman julkisia – ihan vain empatian vuoksi. Että kyllä sitä muutkin, niin. Se ruokkii itseään ja on olemassa ihan itsestäänkin, kun taas parempia ja myönteisempiä asioita ja ajatuksia tarvitsisi jakaa enemmän. Ilman, että se herättää raivokasta kateutta ja syytöksiä tosiasioiden kieltämisestä ja liian helposta elämästä.

Minusta tuntuu (omakohtaisestikin), että myönteisimmin ajattelevat ne, jotka ovat nähneet liian läheltä sen musertavan puolen ja liki pakon edessä valinneet tietoisesti hyvät asiat, pienetkin, koska muuten eivät selviäisi. Eivät naiiviuttaan. Eikä silloin ole kenenkään etu vetää heitä takaisin rapusankoon vain siksi, ettei itse osaa tai jaksa sieltä kiivetä. Helpommin se viimeinenkin rapu sieltä nostetaan.

P.s.

Mieleni perukoilta hyppäsi lause, jonka sanoma meni jotenkuten niin, että Hymyile sille jonka kasvot ovat totiset, sillä hän ei kenties itse jaksa, ja sinun antamasi hymy voi olla sitä, mitä hän juuri sillä hetkellä eniten tarvitsee.

Marrastaistelua

(Näin aluksi pieni pahoittelu hiljaisuudesta. Sanat ja ajatukset ovat tällä hetkellä paossa.)

Mitä on estetiikka? Wikipedia sanoo: 

Estetiikka on filosofian osa-alue, joka tutkii kauneutta, taidetta ja esteettistä eli kauneusarvoihin liittyvää eri esiintymismuodoissaan. 

Mikä siis on esteettinen kokemus? Vai pitäisikö sanoa estetiikan kokemus?

Olen pitänyt itseäni ylimalkaisesti visuaalis-kinesteettisenä ihmisenä. Siis sellaisena, jonka kuvataiteellinen taju on kohtuullisen harjaantunut ja helposti ruokittava. Jonain iltana luin (mahdollisesti Eeva-Liisa Mannerin, en muista enää) runoja, ja koin jonkinlaisen hämmentyneisyyden välähdyksen: ne runot tekivät minulle saman kuin mitä kuvittelisin kauniin kodin, sisustuksen ja esineiden tekevän monelle muulle. Minulle se oli – anteeksi naurettava pateettisuuteni – sielua hyväilevää kauneutta. Se tunnelma, joka sanojen valinnalla ja järjestyksellä luotiin, oli niin onnistunutta harmoniaa, että kaikki pehmeni ja muuttui siedettävämmäksi ja jotenkin määrittelemättömän kohottavaksi.

Jollekulle toiselle se on musiikki. Itse olen melko kranttu musiikin ja äänten suhteen, mutta en ihmettele lainkaan, miksi entisaikoina on käytetty muun muassa puhdastakin puhtaampaa ihmisääntä viemään kuulijat lähemmäs taivasta. Kysymys siitä, mikä kenellekin antaa suurimman liikutuksen kauneuden edessä, on niin laaja, että pää menee pyörälle sitä miettiessä. Ja väittely siitä, mikä on oikein ja hyväksytyin kauneuden (ja taiteen) laji ja muoto, on täysin naurettava. Eiväthän mautkaan maistu jokaiselle samalla tavalla, eivätkä värit näy samanlaisina kaikille.

Mutta: kokeilemalla se selviää. Esimerkiksi minä olen karttanut jostain syystä runojen lukemista, koska en pitänyt sitä minun juttunani. Ja kuinka kävi vihdoin nöyrtyessäni kohtaamaan Mannerin ja kumppanit. Siinä oli minun estetiikkani, tai edes yksi niistä.

Kaiken tämän haudanpimeän vuodenajan keskelle toivoisin jokaiselle lisää lämpöä ja valoa omannäköisen kauneuden muodossa. Etsikää, kuulkaa, tuntekaa ja nähkää. Musta sadekin muuttuu kauniimmaksi oikeanlaisen musiikin soidessa.

Loppukevennyksenä toinen Wikilainaus:

Suomen kielessä erilaisia kuolemaan liittyviä ilmiöitä on kutsuttu nimityksellä marras. Suomalaisten kansanuskomusten yhteydessä martaat ovat muun muassa kuolleiden sieluja, pian kuolevia ihmisiä tai kuoleman ennusmerkkejä, toisinaan myös menninkäisiä muistuttavia Manalan olentoja.

Martaat, miten ihana taivutusmuoto. Älkää antako niiden päästä niskan päälle. Kauneus on valoa ja elämää.

Valkoisia sukkia ja pieniä kysymyksiä

Muistan edelleen sen, kun keksin tarpeeksi hyvät perustelut sille, miksi mustasukkaisuus on itsessään täysin turha ja rakentamaton tunne. Perustelu oli se, ettei sen tunteen elossa pitäminen tuo meille niitä ominaisuuksia tai asioita, joiden puute aiheuttaa mustasukkaisuutta.

Se huomio itse asiassa auttoi, sillä sen jälkeen olen osannut suhtautua mustasukkaisuuden tuntemiseen huomattavasti vaimeammalla kiihkolla ja raivolla. Mutta on toinen tunne, joka ei ole rationalisoitavissa ihan niin ketterästi vaikka pohjimmiltaan kyse on samasta asiasta, ja se on kateus. Tässä kohtaa tuntuu vahvasti siltä että mieluusti lopettaisin puhumisen, ja sen sijaan kysyisin kysymyksiä ja toivoisin vastauksia.

Kateus on jännittävä määritelmä, sillä se kattaa niin suuren ja monisyisen (pun intended) alueen. Se on myös sitkeästi roikkunut ihmisten evoluutiossa mukana, ja ihmettelen minkä takia. Hyvä on – ehkä se saa meidät huomaamaan ne pisteet, joita kohti haluaisimme muokkautua sekä ne kohdat, joista emme niin välittäisi, mutta luulisi sille olevan rakentavampiakin tunnetiloja ja toimia. Kaikista raadollisin ja kypsymättömin kateus ei edes tunnista itseään, vaan pyrkii latistamaan ja vahingoittamaan kohdettaan esteenä ja syyllisenä. Vuorenvalloittaja-efekti: työnnä uhkaajat alas, mielellään niin, että katkaisevat koipensa eivätkä varmasti yritä uhata valloitusta uudestaan.

Useimmat tuntemistani ihmisistä ovat fiksuja ja ymmärtävät kateuden syyt sekä sen, ettei sille tarvitse eikä pidä tehdä yhtään mitään. Korkeintaan kääntää katse sisäänpäin ja kyseenalaistaa koko ilmiö ja etenkin sen synty. Mutta miksi emme ole saaneet kitkettyä kateutta ja sen aiheuttamia vahinkoja ihmissuhteissa tähänkään päivään mennessä? Aina joku toinen on rikkaampi, parempi, kauniimpi, taitavampi, menestyvämpi, tai mitä milloinkin pidämme toivottavana ominaisuutena. Ruohohan tunnetusti on vihreämpää aidan toisella puolella ja vastaväittäjien mukaan ruoho on vihreämpää siellä, missä sitä kastellaan. Kateus totisesti kastelee nurmikkoa naapurin tontilla oikein hedelmällisesti.

Seuraava tehtävä taitaakin olla kääntää kateus ihailuksi kuitenkin niin, että sitä vettä riittää kastelemaan omaakin nurmikkoa.

Haluan kysyä vielä kaksi kysymystä. Mistä tiedämme sopisivatko ne asiat edes meille, joita muissa kadehdimme, koski se sitten esineellistä tai persoonallista puolta; tukisivatko ne omaa kasvuamme millään lailla?
Ja kadehtisimmeko toisissa silloin niitä asioita joita meillä tai meissä tällä hetkellä on, jos niitä ei itsellä olisi?

Korttitalo ja kallio

Jonkin aikaa jouduin miettimään, voiko tästä aiheesta edes kirjoittaa – tämä on kuitenkin sen verran laaja ja pirstaleinen kokonaisuus, ja on mahdotonta saada ilmaistua sanoilla kaikkea sitä, mitä tarkoitan.

Puhun illuusioista. Niin, niistä haavekuvista, jotka ovat sukua aiemmin mainitsemilleni pilvilinnoille, odotuksille ja todellisuuden viereen katsomiselle. Ihminen yleensä kyllä erottaa itse jos haluaa, milloin on kyse todellisuudesta ja milloin illuusiosta. En tavoita sitä lähtökohtaa, että todellisuus olisi jokin maanantaiarjen asia, jota täytyy ehostaa keinolla millä hyvänsä ja paeta sitä jonnekin. Paeta todellisuutta? Mitä ihmettä siitä jää jäljelle?

Illuusio on pitkälti väärään suuntaan vaeltavan energian artefakti. Se ulottuu koskemaan oikeastaan ihan kaikkea sitä, mihin meidän itsetuntemuksemme kompastuu. Ihmissuhteita, itsetuntoa, puitteita. Ja illuusioiden särkymisestä lähtevä ääni on jotakuinkin sama kuin se, joka syntyy vedettäessä liitua kuivaa liitutaulua pitkin.

Todellisuuden särkymisestä lähtevä ääni sen sijaan on pehmeästi syleilevä kaiuton hiljaisuus, sillä todellisuus ei ole särkyvää. Mitä siihen väärään suuntaan vaeltavaan energiaan tulee, yleensä itse vaistoamme mikä ei ole oikein ja todellista palvelevaa, sillä kahteen suuntaan repivä energia (todellisuuden ja illuusion tahtotilan) aiheuttaa lähinnä pahaa oloa.

Luulisin, että tämä liittyy itsetuntemukseen kaikista eniten. Jos meidän haavekuvamme itsestämme ei perustu sen pohjalle, mihin meillä parhaina versioina itsestämme on mahdollisuudet, olemme sen verran suuressa ristiriidassa, että mikään ei pidemmän päälle toimi. Jonkin aikaa on mahdollista purjehtia siinä illuusiolaguunissa, mutta todennäköisesti vallit ylittävä myrskyaalto kyllä keikuttaa laivaa ennemmin tai myöhemmin. On toki hyvä pitää mielessä se haavekuva joka itsellä on, sillä se kertoo aina jostakin. Mutta ennen kuin lähtee muodostamaan itsestään keinotekoista painosta, kannattaa itseltään kysyä miksi.

Hyvänä kakkosena tulevat ihmissuhteet ja niiden päälle kasatut korttitalot. Siellä keikutaan helposti ihan samassa laguunissa. Todellisuus vain ei aina ole sitä, miksi me sen miellämme. Illuusio on helppo pakopaikka ja erinomainen itsensä ulkoistamiskeino. Se, joka rakentaa elämänsä, itsensä ja puitteensa todellisuuden päälle, ei ulkoistetun haavekuvan, saa todennäköisesti paljon enemmän, vaikkei aina saisikaan sitä mitä täsmälleen pyysi.

Gerd Ziegler sanoo sen mielestäni paremmin: Todellinen mestari ei täytä oppilaansa toiveita.

Jokaisella on edellytykset (ainakin ajan kanssa) oppia näkemään, mikä on itselle paras versio todellisuudesta. Sekin on osittain näkökulmakysymys ja liittyy myös aiemmin mainitsemaani egoismiin. Kenen takia illuusioita rakennetaan; todellisen itsen vai sen, millaisena itsensä halutaan nähtävän?

Hiekanjyviä kämmenillä

James Hirvisaarta vastentahtoisesti syötettynä ja seurattuani tulin tulokseen – jälleen kerran – että vallanhimo, etenkin väärän, tekee ihmisestä todella tyhmän. Vaan se Hirvisaaresta; hänen pienuutensa ja tyhmyytensä on muutenkin saanut jo ihan liikaa huomiota. Takaisin vallanhimoon.

Minä taidan saarnata vähäsen taas, mutta tällä kertaa se ei ehkä ole vältettävissä. Vallanhimossa on kyse puhtaasti egoismista. Ja mistä egoismissa olikaan kyse?

Lainaan Eckhart Tollea: kuolemattomuuden tavoittelusta. Ja se juuri tekee meistä kaikista eniten kuolevaisia, sillä elämä syntyy läsnäolosta, jota egoismissa ei ole. Kuinka hurmaava paradoksi!

Egoismi on halua poistua paikalta viimeisen sanan sanoneena, voittajana, hallitsijana. Egoismi haluaa alistaa, ja kohottaa itsensä ruosteisella nostokurjella tavallisuuden ylle. Vallasta tulee helposti jäykkä ehdoton linnake, joka rappioituu omaan mahdottomuuteensa. Sen vastakohta on, kuten sanottua, läsnäolo nykyhetkessä, oman rajallisuutensa hyväksyminen sillä tavalla, ettei siitä enää tule välttämätöntä pahaa josta pyrkiä eroon kaikin keinoin (vallanhimo), vaan totuutena, verenä ja lihana, todellisuutena joka on. Se on kaikki, mitä meillä on; se, mitä on nyt.

Viimeisen sanan saaminen ei anna meille yhtään sen enempää. Vallanhimo on myös tukahdutettua pelkoa menetyksestä, ja se puolestaan tekee ihmismielestä irvokkaan ja vääristyneen. Hiekkaa kämmenillä. Sen sijaan, että yrittäisi tarttua jokaiseen hiekanjyvään, on parempi upottaa kädet hiekkaan joka pysyy maassa, ja tuntea valtameren huuhtovan sormenpäitä.

Asioiden, tapahtumien ja ihmisten pitämisessä itsestäänselvyyksinä on samaa egoismin hiekanjyvien vikaa. Olen sanonut taannoin toisaalla kerran, ja sanon nyt uudestaan, että pitäessään mitä tahansa itsestäänselvyytenä se katoaa ja lakkaa olemasta olemassa.

Kun osaa elää todeksi sen hetken, jossa hiekanjyvien luonnollinen liike jatkuu sormien lomitse, ne hiekanjyvät eivät enää valu pois ja katoa, vaan ovat sen hetken ihoamme vasten, kuin niiden kuuluukin olla. Ja se tuntuu yhtä huumaavalta, kuin valtameri käsivarsilla. Toisin sanoen: meillä on kaikki, mitä emme väkisin yritä itsellämme vääristä syistä pitää.