Korttitalo ja kallio

Jonkin aikaa jouduin miettimään, voiko tästä aiheesta edes kirjoittaa – tämä on kuitenkin sen verran laaja ja pirstaleinen kokonaisuus, ja on mahdotonta saada ilmaistua sanoilla kaikkea sitä, mitä tarkoitan.

Puhun illuusioista. Niin, niistä haavekuvista, jotka ovat sukua aiemmin mainitsemilleni pilvilinnoille, odotuksille ja todellisuuden viereen katsomiselle. Ihminen yleensä kyllä erottaa itse jos haluaa, milloin on kyse todellisuudesta ja milloin illuusiosta. En tavoita sitä lähtökohtaa, että todellisuus olisi jokin maanantaiarjen asia, jota täytyy ehostaa keinolla millä hyvänsä ja paeta sitä jonnekin. Paeta todellisuutta? Mitä ihmettä siitä jää jäljelle?

Illuusio on pitkälti väärään suuntaan vaeltavan energian artefakti. Se ulottuu koskemaan oikeastaan ihan kaikkea sitä, mihin meidän itsetuntemuksemme kompastuu. Ihmissuhteita, itsetuntoa, puitteita. Ja illuusioiden särkymisestä lähtevä ääni on jotakuinkin sama kuin se, joka syntyy vedettäessä liitua kuivaa liitutaulua pitkin.

Todellisuuden särkymisestä lähtevä ääni sen sijaan on pehmeästi syleilevä kaiuton hiljaisuus, sillä todellisuus ei ole särkyvää. Mitä siihen väärään suuntaan vaeltavaan energiaan tulee, yleensä itse vaistoamme mikä ei ole oikein ja todellista palvelevaa, sillä kahteen suuntaan repivä energia (todellisuuden ja illuusion tahtotilan) aiheuttaa lähinnä pahaa oloa.

Luulisin, että tämä liittyy itsetuntemukseen kaikista eniten. Jos meidän haavekuvamme itsestämme ei perustu sen pohjalle, mihin meillä parhaina versioina itsestämme on mahdollisuudet, olemme sen verran suuressa ristiriidassa, että mikään ei pidemmän päälle toimi. Jonkin aikaa on mahdollista purjehtia siinä illuusiolaguunissa, mutta todennäköisesti vallit ylittävä myrskyaalto kyllä keikuttaa laivaa ennemmin tai myöhemmin. On toki hyvä pitää mielessä se haavekuva joka itsellä on, sillä se kertoo aina jostakin. Mutta ennen kuin lähtee muodostamaan itsestään keinotekoista painosta, kannattaa itseltään kysyä miksi.

Hyvänä kakkosena tulevat ihmissuhteet ja niiden päälle kasatut korttitalot. Siellä keikutaan helposti ihan samassa laguunissa. Todellisuus vain ei aina ole sitä, miksi me sen miellämme. Illuusio on helppo pakopaikka ja erinomainen itsensä ulkoistamiskeino. Se, joka rakentaa elämänsä, itsensä ja puitteensa todellisuuden päälle, ei ulkoistetun haavekuvan, saa todennäköisesti paljon enemmän, vaikkei aina saisikaan sitä mitä täsmälleen pyysi.

Gerd Ziegler sanoo sen mielestäni paremmin: Todellinen mestari ei täytä oppilaansa toiveita.

Jokaisella on edellytykset (ainakin ajan kanssa) oppia näkemään, mikä on itselle paras versio todellisuudesta. Sekin on osittain näkökulmakysymys ja liittyy myös aiemmin mainitsemaani egoismiin. Kenen takia illuusioita rakennetaan; todellisen itsen vai sen, millaisena itsensä halutaan nähtävän?

Hiekanjyviä kämmenillä

James Hirvisaarta vastentahtoisesti syötettynä ja seurattuani tulin tulokseen – jälleen kerran – että vallanhimo, etenkin väärän, tekee ihmisestä todella tyhmän. Vaan se Hirvisaaresta; hänen pienuutensa ja tyhmyytensä on muutenkin saanut jo ihan liikaa huomiota. Takaisin vallanhimoon.

Minä taidan saarnata vähäsen taas, mutta tällä kertaa se ei ehkä ole vältettävissä. Vallanhimossa on kyse puhtaasti egoismista. Ja mistä egoismissa olikaan kyse?

Lainaan Eckhart Tollea: kuolemattomuuden tavoittelusta. Ja se juuri tekee meistä kaikista eniten kuolevaisia, sillä elämä syntyy läsnäolosta, jota egoismissa ei ole. Kuinka hurmaava paradoksi!

Egoismi on halua poistua paikalta viimeisen sanan sanoneena, voittajana, hallitsijana. Egoismi haluaa alistaa, ja kohottaa itsensä ruosteisella nostokurjella tavallisuuden ylle. Vallasta tulee helposti jäykkä ehdoton linnake, joka rappioituu omaan mahdottomuuteensa. Sen vastakohta on, kuten sanottua, läsnäolo nykyhetkessä, oman rajallisuutensa hyväksyminen sillä tavalla, ettei siitä enää tule välttämätöntä pahaa josta pyrkiä eroon kaikin keinoin (vallanhimo), vaan totuutena, verenä ja lihana, todellisuutena joka on. Se on kaikki, mitä meillä on; se, mitä on nyt.

Viimeisen sanan saaminen ei anna meille yhtään sen enempää. Vallanhimo on myös tukahdutettua pelkoa menetyksestä, ja se puolestaan tekee ihmismielestä irvokkaan ja vääristyneen. Hiekkaa kämmenillä. Sen sijaan, että yrittäisi tarttua jokaiseen hiekanjyvään, on parempi upottaa kädet hiekkaan joka pysyy maassa, ja tuntea valtameren huuhtovan sormenpäitä.

Asioiden, tapahtumien ja ihmisten pitämisessä itsestäänselvyyksinä on samaa egoismin hiekanjyvien vikaa. Olen sanonut taannoin toisaalla kerran, ja sanon nyt uudestaan, että pitäessään mitä tahansa itsestäänselvyytenä se katoaa ja lakkaa olemasta olemassa.

Kun osaa elää todeksi sen hetken, jossa hiekanjyvien luonnollinen liike jatkuu sormien lomitse, ne hiekanjyvät eivät enää valu pois ja katoa, vaan ovat sen hetken ihoamme vasten, kuin niiden kuuluukin olla. Ja se tuntuu yhtä huumaavalta, kuin valtameri käsivarsilla. Toisin sanoen: meillä on kaikki, mitä emme väkisin yritä itsellämme vääristä syistä pitää.

2.10.2013

Hän kulki kumarassa, Sinä piirsit kuivalla oksalla kehän ympärillesi. Ikkunoissa savun ja surun tummentamat saranat, ulkona syksystä palava pensasaita.
Kuuliko tuuli sanasi, vai oliko se levottomuudestaan näännyksissä.
Huomasiko järvi ajatuksesi, vai oliko se väkevyydestään juovuksissa.

Hän kulki kumarassa, kantapäät rakoilla, maailmanlopun tanssiaisten jälkeisenä aamuna.

Mahti ei ole koosta kiinni

Menneellä viikolla ehdin sanomaan toisaalla siitä, miten ihmiselämän vahvuus ja heikkous on kiero asia – toisaalta ihminen on ihme sissi, joka selviää ties mistä myllytyksestä, ja toisaalta taas henki voi lähteä jostain pikkuruisen moskiiton pistosta.

Minua pisti ampiainen tänään töissä. Olen allerginen, mutta ei onneksi käynyt muutaman tunnin tipahdusta pahemmin. Jäin kuitenkin ihmettelemään, miten niin pieni kirppunen onnistuu kyykyttämään niin totaalisesti ihmisen kokoisen olennon, pelkällä myrkyllä. Mikä analogia energiasyöpöille, pikku myrkkypistoille.

Pienillä väärillä ajatuksilla, sanoilla ja teoilla saattaa olla yllättävän raskas ja vahingollinen vaikutus. Yksi väärin pistetty sana tai teko toiselle saattaa varomattomasti osoitettuna ja otettuna myrkyttää koko mielen. Ja vaikuttaa koko ihmiseen ja energiaan kuin renkaat vedessä. Ihminen usein tunkee niitä pieniä myrkkynuolia myös itse omaan mieleensä. On hämmentävää ja pelottavaakin, miten sinänsä pienistä asioista isot asiat saavat alkunsa.

Onneksi se toimii toisinkin päin. Ujuttamalla itselle ja toisille myönteisiä pistoja ne leviävät ihan samalla tavalla pitkin koko ihmistä ja kaikkea sitä, mikä ihmistä ympäröi.

Ilmiö ei sinänsä ole yksioikoisen vaarallinen, vaan ainoastaan ehdottomasti tiedostettava asia. Omat piikkimme ja pistomme onneksi voimme viime kädessä päättää itse, toisin kuin ampiaisten. Jälkimmäisten varalle on sentään helppoa vastalääkettä.

Kaksi tapaa katsoa metsää

Välillä tuntuu, että olen jonkinlainen saarnaaja näiden kirjoitusteni kanssa. Sitä en ole – kirjoitan näitä itselleni, omaksi prosessikseni, koska käsien ja aivojen läpi työstetty ajatus on helpompi pitää olemassaolevana. Ja olen myös huomannut sen, että pienet yksityiset asiat ovat yllättävän usein suuria yhteisiä asioita. Tässä kohtaa on aiheellista lähettää kiitos myös Sara K. -blogin suuntaan. Siitä on ollut valtavaa apua.

Mutta itse otsikkoon.
Olen kokenut monta naksahdusta kuluneen kuukauden aikana. Ihan totta, todella naksahduksia – jokin meni toiseen asentoon. Hiljattain aloin miettiä, miten paljon odotukset vievät pois sitä, mitä meillä on ja mitä meillä voisi olla, jos emme sokaistuisi pettymyksistä niin paljon. Olen kuullut sanottavan, että pettymykset johtuvat ainoastaan liian korkeista odotuksista. Totta. Ja mitä loppujen lopuksi ovat pettymykset? Sehän juontaa sanaan pettää, petetty. Jokin vietiin meiltä pois. Asiat eivät olleetkaan niin, kuin niiden piti olla.
Ei. Ja toisaalta taas kyllä, juuri näin.

Otan esimerkin.
Lähetämme jollekulle jollain tavalla tärkeälle ihmiselle viestin, odotamme vastausta ja saadessamme vihdoin sen se ei olekaan sellainen, kuin olisimme halunneet.
Pettymys! Josta seuraa välittömät, hallitsemattomat mielen johtopäätökset siitä, mikä meidän keskinäinen dynamiikkamme tämän viestin lähettäjän kanssa on, tai tuskallinen tietoisuus siitä, että ehdimme jo rakentaa mielessämme asioita. Ihmismieli on jännä kapistus; rakentelee kokonaisia pilvilinnoja käytännössä olemattomista aineksista. Sama ihmismieli kerta toisensa jälkeen reaktionomaisesti pettymystilanteissa ajattelee, että ei taas, miksi minulta aina viedään kaikki hyvä. Ihmismieli rakentaa kokonaisia komplekseja, jotka pettymyksen tullessa riuhtaistaan meiltä pois.

Mutta tosiasia on, ettei meillä koskaan niitä "kaikkia hyviä" ollutkaan. Ne olivat vain odotusten luomia seittejä. Mitään mitä meillä ei ole, ei voida meiltä pois viedä. Jolloin pettymys on itsessään varsin rakentamaton ja turha tunne, ja ennen kaikkea estää meitä näkemästä sitä, mitä meillä jo on. Yleensä myös se, mitä emme saaneet, olisi parasta mitä meillä on. Mitä todellisuuden tuhlausta.

Toinen esimerkki.
Metsäkävelyillä Nuuksion ja Halikon kaltaisissa paikoissa tekee kovasti mieli uskoa ihmeisiin, jotka tupsahtavat mystisesti mutkan takaa ja tekevät elämästä loistavaa ja säkenöivää ja onnellista. Mikä se ihme on, on aikalailla toissijaista. Mutta odottaessamme sitä ihmettä jota emme saa, petymme. Taas!
Siinä mustan mielen tuoksinassa koko metsä näyttää silmissämme tylsältä ja tyhjältä. Voimme myös valita toisin ja nähdä, miten onnekkaita olemme, kun meillä on kaksi jalkaa, kaksi kättä, terveet aistit tuntea, näkeä ja kokea se metsä. Taas pettymyksentunne on lähellä hävittää koko ympäräivän kauniin todellisuuden.

Palaan uudestaan vastaanotettuun viestiin. Jos siitä kuoritaan odotukset pois ja luetaan ja otetaan se sellaisenaan, pettymystä ei tule, koska värittäviä odotuksia ei ole. Huomataan lähettäjän itse valitut sanotut sanat ja merkitykset. Huomataan se, että saimme mukavan viestin.
Kuinka hyvä mieli siitä mahtaa tulla? Se on kuin se metsä, joka tuoksuu puhtaalta, tuntuu turvalliselta ja kiinteältä askeleen alla, näyttää kauniimmalta kuin yksikään rakennettu pilvilinna, ja kuulostaa rauhalta.

On myös tehtävä selkeä ero odotusten ja haluamisen välille. Odotukset vievät meitä kohti turhautumista. Odotukset luovat valheellista tuntua siitä, että meillä olisi jotain. Odotus ja oletus ovat vaarallisen lähellä toisiaan. Haluaminen taas on jotakin kohti suunnattua energiaa, joko konkreettista tai abstraktia. Ja yleensä, kun suuntaamme tietoisesti energiamme johonkin, se tulee lähemmäs – tai itse asiassa me liikumme lähemmäs sitä.

Periteemojen äärellä: Pimeydestä ja valosta

"In order for the light to shine so brightly, the darkness must be present."
 - Francis Bacon

Havaitsin kahdenlaista luonnekäytöstä. Toiset pakenevat kohti maailmanloppua, toiset taas kulkevat hymyssäsuin kohti elämää. Edellinen lienee verrattavissa jo mainittuun laaksoon: maailmanloppua kohti juostessa ainakin tietää, mitä on odotettavissa. Toisin kuin valossa, ajoin sokaisevassa.

Näin mieleni eteen piirretyn kuvan. Eläimen sidottuna tolppaan keskellä peltoa, kenttää, piha-aukeaa. Se tempoo, räpistelee, ryntää kohti satunnaista suuntaa, mutta voi – köysi riuhtaisee olennon aina takaisin, niskaan sattuu. Millaista se on: olla sidottuna yhteen asiaan; näkemättä mitä köydenkantaman tuolla puolen voisi olla. Pitää katkaista joko köysi tai kaula.

Pitää kulkea sokaistuna, luottaen siihen, että jäljellä olevat aistit ohjaavat sillä hetkellä oikeaan suuntaan.

Ja toisaalta ei pidä. Me emme tietäisi pimeydestä ja maailmanlopusta, ellei aina joku meistä juoksisi sitä kohti. Sekin on valinta. Tyhjyyden polut ovat tutut ja tallatut.

Itse valitsin vihdoin eksyä valoon. Olen tehnyt vääriä päätöksiä runsain mitoin tässä elämässä, mutta en usko, että tämä olisi yksi niistä.

Ujo ajatus tasapainosta

Aloitin uusien tanssinopetusryhmien kanssa menneellä viikolla. Joka tunnin alussa palasin samaan asiaan: tasapainoon.

Se ei ole staattinen jännitystila. Päinvastoin se on lihasten reagointia sen hetkiseen olotilaan. Kaikki varmasti tietävät sen, että vaihtaessa painoa kahdelta jalalta yhdelle on painopistettä muutettava välittömästi mukana – muuten kaatuu.

Sitä painopistettä on muutettava herkeämättä, joka sekunnin murto-osa, kun ihminen liikkuu, tanssii, liikkuu. Yritin välittää opiskelijoilleni ymmärrystä siitä, miten tasapaino on haettava joka hetki uudelleen; se on orgaaninen, kuten koko kehokin. Lohdutuksen sana: siihen oppii. Itseltäni meni monta vuotta, kunnes löysin sen keskivartalostani ja siitä, että ollakseni paikoillani minun on pysyttävä liikkeessä. Jos jäkitän, horjahdan, kaadun heti. Painonsiirtoharjoitukset ovat helvetin tylsiä, kunnes oivaltaa, todella oivaltaa tämän.

Eilen yht'äkkiä heräsi ujo ajatus siitä, voisiko mielen tasapaino toimia samalla tavalla. Vallitseva olotila ja todellisuus muuttuu yhtä lailla joka hetki, kuin meidän fyysinen asentommekin ollessamme liikkumisvalmiudessa. Mielen tasapaino ei ole sen enempää kykeneväinen löytämään itseään staattisuudesta, kuin kehonkaan – tässä uudessa hetkessä äskeisen tasapainopiste ei enää päde. Seuraavaksi heräsi vielä ujompi ajatus siitä, voisiko mielen tasapainoa kouluttaa ja harjoituttaa samalla tavalla kuin kehoakin. Kulkemaan mukana, reagoimaan, olemaan orgaaninen. Jos yritän jäkittää äskeisen tasapainossa, horjahdan.

Ehkä opin vuosien harjoittelulla samanlaiseen mielen tasapainoa kohti pyrkivään tiedostamattomaan reagointiin, kuin kehonikin suhteen. Nyt sentään pystyn jo kehollani tekemään tendut ja jetét joka suuntaan horjumatta yleensä ollenkaan. Tiedostan asian, mutta minun ei tarvitse enää aktiivisesti opetella tai työstää sitä.

Ehdottomasti ajatus on ainakin kokeilemisen arvoinen. Missä suunnassa mieli liikkuu nyt? Se vaihtoi jo toiselta jalalta toiselle, pysyikö keskuksesi mukana?

Sitä paitsi, ajatuksethan ovat vain kvanttifysiikkaa.