"In order for the light to shine so brightly, the darkness must be present."
- Francis Bacon
Havaitsin kahdenlaista luonnekäytöstä. Toiset pakenevat kohti maailmanloppua, toiset taas kulkevat hymyssäsuin kohti elämää. Edellinen lienee verrattavissa jo mainittuun laaksoon: maailmanloppua kohti juostessa ainakin tietää, mitä on odotettavissa. Toisin kuin valossa, ajoin sokaisevassa.
Näin mieleni eteen piirretyn kuvan. Eläimen sidottuna tolppaan keskellä peltoa, kenttää, piha-aukeaa. Se tempoo, räpistelee, ryntää kohti satunnaista suuntaa, mutta voi – köysi riuhtaisee olennon aina takaisin, niskaan sattuu. Millaista se on: olla sidottuna yhteen asiaan; näkemättä mitä köydenkantaman tuolla puolen voisi olla. Pitää katkaista joko köysi tai kaula.
Pitää kulkea sokaistuna, luottaen siihen, että jäljellä olevat aistit ohjaavat sillä hetkellä oikeaan suuntaan.
Ja toisaalta ei pidä. Me emme tietäisi pimeydestä ja maailmanlopusta, ellei aina joku meistä juoksisi sitä kohti. Sekin on valinta. Tyhjyyden polut ovat tutut ja tallatut.
Itse valitsin vihdoin eksyä valoon. Olen tehnyt vääriä päätöksiä runsain mitoin tässä elämässä, mutta en usko, että tämä olisi yksi niistä.
tiistai 17. syyskuuta 2013
sunnuntai 8. syyskuuta 2013
Ujo ajatus tasapainosta
Aloitin uusien tanssinopetusryhmien kanssa menneellä viikolla. Joka tunnin alussa palasin samaan asiaan: tasapainoon.
Se ei ole staattinen jännitystila. Päinvastoin se on lihasten reagointia sen hetkiseen olotilaan. Kaikki varmasti tietävät sen, että vaihtaessa painoa kahdelta jalalta yhdelle on painopistettä muutettava välittömästi mukana – muuten kaatuu.
Sitä painopistettä on muutettava herkeämättä, joka sekunnin murto-osa, kun ihminen liikkuu, tanssii, liikkuu. Yritin välittää opiskelijoilleni ymmärrystä siitä, miten tasapaino on haettava joka hetki uudelleen; se on orgaaninen, kuten koko kehokin. Lohdutuksen sana: siihen oppii. Itseltäni meni monta vuotta, kunnes löysin sen keskivartalostani ja siitä, että ollakseni paikoillani minun on pysyttävä liikkeessä. Jos jäkitän, horjahdan, kaadun heti. Painonsiirtoharjoitukset ovat helvetin tylsiä, kunnes oivaltaa, todella oivaltaa tämän.
Eilen yht'äkkiä heräsi ujo ajatus siitä, voisiko mielen tasapaino toimia samalla tavalla. Vallitseva olotila ja todellisuus muuttuu yhtä lailla joka hetki, kuin meidän fyysinen asentommekin ollessamme liikkumisvalmiudessa. Mielen tasapaino ei ole sen enempää kykeneväinen löytämään itseään staattisuudesta, kuin kehonkaan – tässä uudessa hetkessä äskeisen tasapainopiste ei enää päde. Seuraavaksi heräsi vielä ujompi ajatus siitä, voisiko mielen tasapainoa kouluttaa ja harjoituttaa samalla tavalla kuin kehoakin. Kulkemaan mukana, reagoimaan, olemaan orgaaninen. Jos yritän jäkittää äskeisen tasapainossa, horjahdan.
Ehkä opin vuosien harjoittelulla samanlaiseen mielen tasapainoa kohti pyrkivään tiedostamattomaan reagointiin, kuin kehonikin suhteen. Nyt sentään pystyn jo kehollani tekemään tendut ja jetét joka suuntaan horjumatta yleensä ollenkaan. Tiedostan asian, mutta minun ei tarvitse enää aktiivisesti opetella tai työstää sitä.
Ehdottomasti ajatus on ainakin kokeilemisen arvoinen. Missä suunnassa mieli liikkuu nyt? Se vaihtoi jo toiselta jalalta toiselle, pysyikö keskuksesi mukana?
Sitä paitsi, ajatuksethan ovat vain kvanttifysiikkaa.
keskiviikko 21. elokuuta 2013
Sirpale
Etsiessäni uusia sanoja törmäsin sattumalta runoon, joka oli kesän 2011 tanssiteoksen Sirpale (yhdessä Ilona Kauppisen ja Jorma Tapion kanssa) rakennuspohjana.
Huomaan toistuvasti kietovani enemmän tai vähemmän tietoisesti tanssiani tekstin ympärille, ja se on hyvä.
Tähdet
Yön tullen
minä seison portailla kuuntelemassa,
tähdet parveilevat puutarhassa
ja minä seison pimeässä.
Kuule, tähti putosi helähtäen!
Älä astu ruohikolle paljain jaloin,
puutarhani on sirpaleita täynnä.
- Edith Södergran (Runoja, 1916)
Huomaan toistuvasti kietovani enemmän tai vähemmän tietoisesti tanssiani tekstin ympärille, ja se on hyvä.
Tähdet
Yön tullen
minä seison portailla kuuntelemassa,
tähdet parveilevat puutarhassa
ja minä seison pimeässä.
Kuule, tähti putosi helähtäen!
Älä astu ruohikolle paljain jaloin,
puutarhani on sirpaleita täynnä.
- Edith Södergran (Runoja, 1916)
maanantai 19. elokuuta 2013
Romantiikka on uusi musta
Tämän viikon oivalluksia:
Tietä ylös ei aina näe, kuin vasta pohjalta. Vaikka sinne valuisi aina uudestaan, polku voi muuttua. Ja:
On olemassa muutamia ihmisiä, tuttuja ja tuntemattomia, jotka ovat majakka myrskyssä. Jotka ojentavat käden mustaan veteen ja nostavat hukkuvat ylös. Ensin vain pitää itse tietää ja valita, mihin suuntaan katsoa ja mihin ojentaa oma kätensä. Ja:
Kyky nähdä kauneutta on yksi älykkyyden, ei yksinkertaisuuden, muoto.
En pidä pyhimysmäisestä hyvyydestä; marttyyrihyvyydestä, joka ottaa taakakseen kaiken. Sädekehästä tulee silloin liian raskas kantaa. En myöskään halua enää yhtyä ajatukseen, jonka mukaan positiivisesti ajatteleva ja suhtautuva ihminen on naiivi ja typerä. Positiivinen sanana on tosin saanut hyvin ärsyttävän kiilteen ylleen. Sille vaihtoehtoisia ilmauksia voisivat olla hyväksyvä suhtautuminen, avarakatseisuus, ymmärrys vaihtoehdoista. Kaikkea ei tarvitse hyväksyä eikä pitää hyvänä asiana, mutta voi oppia näkemään sellaisten asioiden taakse, jotka tuntuvat vaikeilta tai raskailta. Se tie on pitkä, mutta ei mahdoton.
Ennen tätä kesää olen pitänyt itseäni sarkastisena, ironisenakin. Olen pitänyt sitä terävän ja huomiokykyisen älykkyyden merkkinä, ja nostanut sen hyvien ominaisuuksieni joukkoon. Olen hyvin iloinen ja kiitollinen, että se harhakuva on poistettu, vaikka hiukan väkivaltaisellakin tavalla. Sillä sarkasmi on vaikea laji. Se toimii ainoastaan totuttuna konventiona ja niin, että osapuolet osaavat keskustella samalla kentällä, toistensa tarkoituksen tuntien. Pidemmän korren vetää valitettavan harvinainen kyky nähdä kauneutta ihmisissä (ja missä tahansa), ja ennen kaikkea kyky vilpittömästi kertoa siitä. Pyyteetön kyky, mihinkään pyrkimätön halu kertoa kauneudesta. Eikä se tarkoita perätöntä imartelua.
Ystäväni sanoi minulle hiljattain lauseen, jonka sanoma oli se, että jokainen tulisi nähdä kauniina kokonaisuudessaan, ei vain totutun kauneuden erillisin osin. Kauniina ja ihmeellisenä. Ihmeisenä. Tämä ajatus poistaa perimmäisen pahuuden hyvin tehokkaasti.
Kuluneen viikon aikana olen vähitellen oppinut hyväksymään sen, että olen sittenkin romantikko, joka haluaa elämäänsä ennen kaikkea vilpitöntä kauneutta. Ja sen, ettei kaiken kauneuden tarvitse olla perinteisen estetiikan sääntöjen mukaista. Ajatus ja havainto tästä tekee olon kevyeksi, helpottuneeksi. Kivivyöryn asetuttua näen polun taas selvemmin.
(Otsikosta kiitos sisarelleni.)
Tietä ylös ei aina näe, kuin vasta pohjalta. Vaikka sinne valuisi aina uudestaan, polku voi muuttua. Ja:
On olemassa muutamia ihmisiä, tuttuja ja tuntemattomia, jotka ovat majakka myrskyssä. Jotka ojentavat käden mustaan veteen ja nostavat hukkuvat ylös. Ensin vain pitää itse tietää ja valita, mihin suuntaan katsoa ja mihin ojentaa oma kätensä. Ja:
Kyky nähdä kauneutta on yksi älykkyyden, ei yksinkertaisuuden, muoto.
En pidä pyhimysmäisestä hyvyydestä; marttyyrihyvyydestä, joka ottaa taakakseen kaiken. Sädekehästä tulee silloin liian raskas kantaa. En myöskään halua enää yhtyä ajatukseen, jonka mukaan positiivisesti ajatteleva ja suhtautuva ihminen on naiivi ja typerä. Positiivinen sanana on tosin saanut hyvin ärsyttävän kiilteen ylleen. Sille vaihtoehtoisia ilmauksia voisivat olla hyväksyvä suhtautuminen, avarakatseisuus, ymmärrys vaihtoehdoista. Kaikkea ei tarvitse hyväksyä eikä pitää hyvänä asiana, mutta voi oppia näkemään sellaisten asioiden taakse, jotka tuntuvat vaikeilta tai raskailta. Se tie on pitkä, mutta ei mahdoton.
Ennen tätä kesää olen pitänyt itseäni sarkastisena, ironisenakin. Olen pitänyt sitä terävän ja huomiokykyisen älykkyyden merkkinä, ja nostanut sen hyvien ominaisuuksieni joukkoon. Olen hyvin iloinen ja kiitollinen, että se harhakuva on poistettu, vaikka hiukan väkivaltaisellakin tavalla. Sillä sarkasmi on vaikea laji. Se toimii ainoastaan totuttuna konventiona ja niin, että osapuolet osaavat keskustella samalla kentällä, toistensa tarkoituksen tuntien. Pidemmän korren vetää valitettavan harvinainen kyky nähdä kauneutta ihmisissä (ja missä tahansa), ja ennen kaikkea kyky vilpittömästi kertoa siitä. Pyyteetön kyky, mihinkään pyrkimätön halu kertoa kauneudesta. Eikä se tarkoita perätöntä imartelua.
Ystäväni sanoi minulle hiljattain lauseen, jonka sanoma oli se, että jokainen tulisi nähdä kauniina kokonaisuudessaan, ei vain totutun kauneuden erillisin osin. Kauniina ja ihmeellisenä. Ihmeisenä. Tämä ajatus poistaa perimmäisen pahuuden hyvin tehokkaasti.
Kuluneen viikon aikana olen vähitellen oppinut hyväksymään sen, että olen sittenkin romantikko, joka haluaa elämäänsä ennen kaikkea vilpitöntä kauneutta. Ja sen, ettei kaiken kauneuden tarvitse olla perinteisen estetiikan sääntöjen mukaista. Ajatus ja havainto tästä tekee olon kevyeksi, helpottuneeksi. Kivivyöryn asetuttua näen polun taas selvemmin.
(Otsikosta kiitos sisarelleni.)
perjantai 7. kesäkuuta 2013
Ontuva tähti
Näin, paluu vihdoin kirjoituksen äärelle.
Hetki siinä vierähti. Ehkä aika alkaa nyt jo olla kypsä, edes hetkellisesti. Omenapuut ja luumupuut ovat kukassa, hohtavat kesäyössä, sato korjataan jälleen syksyllä.
Haluaisin kirjoittaa tavanomaisesti ja niin kliseisesti unelmista ja niitä kohti kulkemisesta. Siitä, ettei maailma tarvitse yhtään enempää pisaroita valtavirtaansa, kyllä se liikkuu eteenpäin ilmankin. Raskaasti, kyseenalaistamatta, uomia oikoen. Mutta en löydä sanoja, ne lipsuvat otteestani ja jäävät leijumaan sikinsokin.
Uuden Kuun Emilialla oli tähti, jota kohti hän kulki. Suosittelisin samaa meille kaikille. Ei sitä koskaan saa kiinni, mutta siellä se on, välkkyvänä, tutussa paikassa kunhan tietää mihin suuntaan katsoa ja kohdistaa katseensa. Unelmat pitävät meidät meinä, suojelevat identiteettiämme ja pitävät jonkinlaisen järjen haivenen kaiken tämän päättömyyden keskellä. Se on loppujen lopuksi kaikki, mitä meillä on. Sen lisäksi että olemme itse ainoa ihminen, joka elämässämme pysyy. Muiden olemassaolosta (tai mukanaolosta) täytyy vain osata iloita se aika, kun se kestää. Siksi kukaan muu ei koskaan, missään vaiheessa saa sanella tai määrittää sitä, mitä me olemme, tai edes vaikuttaa siihen mitä me haluamme olla tai miten haluamme elämämme elää.
Eihän se helppoa ole. Mutta on se kuulemma sen arvoista.
sunnuntai 20. tammikuuta 2013
Vetovoiman laki (ja muuta uutta vanhaa)
Olen useamman vuoden ollut sitä mieltä, että universumin pohjimmiltaan liikkeessä pitävä asia on energia. Jonka kulkuun me kaikki osallistumme. Luin hiljattain toisen ihmisen olevan itsenäisesti tismalleen samaa mieltä, ja tunsin itseni jotenkin vähemmän hulluksi hörhöksi – vaikka en varmastikaan ole sitä yhtään vähempää kuin ennenkään.
Tämä asia tuli mieleeni nyt siksi, että huomaan haluavani samoja pikkuasioita aina uudestaan, niitä koskaan saamatta. Sitten huomasin, että syynä oli, ja on, negatiivinen suhtautuminen haluamiseen; sellainen hivenen valittava, en-koskaan-kuitenkaan-saa -sävy.
No ei ihme etteivät halu ja toive muutu tosiasiaksi. Nyt kuitenkin puhutaan silkkipaidoista, kauniista laukusta, toimivasta kamerasta ja vastaavista asioista, eikä luksusasunnoista, maailmanympärysmatkoista tai muustakaan sellaisesta (vaikka kuka tietää onnistuisivatko nekin löytämään luokseni, jos kutsuisin tukahduttamisen sijaan).
Ilmassa roikkuu edelleen aivan liikaa konditionaalia todellisen tapahtumisen sijaan. Kokeillaan nyt sitten, kuinka käy.
Tämä asia tuli mieleeni nyt siksi, että huomaan haluavani samoja pikkuasioita aina uudestaan, niitä koskaan saamatta. Sitten huomasin, että syynä oli, ja on, negatiivinen suhtautuminen haluamiseen; sellainen hivenen valittava, en-koskaan-kuitenkaan-saa -sävy.
No ei ihme etteivät halu ja toive muutu tosiasiaksi. Nyt kuitenkin puhutaan silkkipaidoista, kauniista laukusta, toimivasta kamerasta ja vastaavista asioista, eikä luksusasunnoista, maailmanympärysmatkoista tai muustakaan sellaisesta (vaikka kuka tietää onnistuisivatko nekin löytämään luokseni, jos kutsuisin tukahduttamisen sijaan).
Ilmassa roikkuu edelleen aivan liikaa konditionaalia todellisen tapahtumisen sijaan. Kokeillaan nyt sitten, kuinka käy.
maanantai 31. joulukuuta 2012
No just ne.
Ensi vuonna (2013) lupaan:
- Rakastaa enemmän
- Kadehtia vähemmän
- Käydä taidenäyttelyissä aina, kun siltä tuntuu
- Lopettaa 'pitäisi' -sanan käytön
- Syödä järkevämmin
- Hankkia hyvän polkupyörän (ja ehkä uuden filmijärkkärin...)
- Tehdä niitä asioita joita haluan, vaikka sata tai kaksituhatta muuta tekisi ne paremmin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)