Etsiessäni uusia sanoja törmäsin sattumalta runoon, joka oli kesän 2011 tanssiteoksen Sirpale (yhdessä Ilona Kauppisen ja Jorma Tapion kanssa) rakennuspohjana.
Huomaan toistuvasti kietovani enemmän tai vähemmän tietoisesti tanssiani tekstin ympärille, ja se on hyvä.
Tähdet
Yön tullen
minä seison portailla kuuntelemassa,
tähdet parveilevat puutarhassa
ja minä seison pimeässä.
Kuule, tähti putosi helähtäen!
Älä astu ruohikolle paljain jaloin,
puutarhani on sirpaleita täynnä.
- Edith Södergran (Runoja, 1916)
keskiviikko 21. elokuuta 2013
maanantai 19. elokuuta 2013
Romantiikka on uusi musta
Tämän viikon oivalluksia:
Tietä ylös ei aina näe, kuin vasta pohjalta. Vaikka sinne valuisi aina uudestaan, polku voi muuttua. Ja:
On olemassa muutamia ihmisiä, tuttuja ja tuntemattomia, jotka ovat majakka myrskyssä. Jotka ojentavat käden mustaan veteen ja nostavat hukkuvat ylös. Ensin vain pitää itse tietää ja valita, mihin suuntaan katsoa ja mihin ojentaa oma kätensä. Ja:
Kyky nähdä kauneutta on yksi älykkyyden, ei yksinkertaisuuden, muoto.
En pidä pyhimysmäisestä hyvyydestä; marttyyrihyvyydestä, joka ottaa taakakseen kaiken. Sädekehästä tulee silloin liian raskas kantaa. En myöskään halua enää yhtyä ajatukseen, jonka mukaan positiivisesti ajatteleva ja suhtautuva ihminen on naiivi ja typerä. Positiivinen sanana on tosin saanut hyvin ärsyttävän kiilteen ylleen. Sille vaihtoehtoisia ilmauksia voisivat olla hyväksyvä suhtautuminen, avarakatseisuus, ymmärrys vaihtoehdoista. Kaikkea ei tarvitse hyväksyä eikä pitää hyvänä asiana, mutta voi oppia näkemään sellaisten asioiden taakse, jotka tuntuvat vaikeilta tai raskailta. Se tie on pitkä, mutta ei mahdoton.
Ennen tätä kesää olen pitänyt itseäni sarkastisena, ironisenakin. Olen pitänyt sitä terävän ja huomiokykyisen älykkyyden merkkinä, ja nostanut sen hyvien ominaisuuksieni joukkoon. Olen hyvin iloinen ja kiitollinen, että se harhakuva on poistettu, vaikka hiukan väkivaltaisellakin tavalla. Sillä sarkasmi on vaikea laji. Se toimii ainoastaan totuttuna konventiona ja niin, että osapuolet osaavat keskustella samalla kentällä, toistensa tarkoituksen tuntien. Pidemmän korren vetää valitettavan harvinainen kyky nähdä kauneutta ihmisissä (ja missä tahansa), ja ennen kaikkea kyky vilpittömästi kertoa siitä. Pyyteetön kyky, mihinkään pyrkimätön halu kertoa kauneudesta. Eikä se tarkoita perätöntä imartelua.
Ystäväni sanoi minulle hiljattain lauseen, jonka sanoma oli se, että jokainen tulisi nähdä kauniina kokonaisuudessaan, ei vain totutun kauneuden erillisin osin. Kauniina ja ihmeellisenä. Ihmeisenä. Tämä ajatus poistaa perimmäisen pahuuden hyvin tehokkaasti.
Kuluneen viikon aikana olen vähitellen oppinut hyväksymään sen, että olen sittenkin romantikko, joka haluaa elämäänsä ennen kaikkea vilpitöntä kauneutta. Ja sen, ettei kaiken kauneuden tarvitse olla perinteisen estetiikan sääntöjen mukaista. Ajatus ja havainto tästä tekee olon kevyeksi, helpottuneeksi. Kivivyöryn asetuttua näen polun taas selvemmin.
(Otsikosta kiitos sisarelleni.)
Tietä ylös ei aina näe, kuin vasta pohjalta. Vaikka sinne valuisi aina uudestaan, polku voi muuttua. Ja:
On olemassa muutamia ihmisiä, tuttuja ja tuntemattomia, jotka ovat majakka myrskyssä. Jotka ojentavat käden mustaan veteen ja nostavat hukkuvat ylös. Ensin vain pitää itse tietää ja valita, mihin suuntaan katsoa ja mihin ojentaa oma kätensä. Ja:
Kyky nähdä kauneutta on yksi älykkyyden, ei yksinkertaisuuden, muoto.
En pidä pyhimysmäisestä hyvyydestä; marttyyrihyvyydestä, joka ottaa taakakseen kaiken. Sädekehästä tulee silloin liian raskas kantaa. En myöskään halua enää yhtyä ajatukseen, jonka mukaan positiivisesti ajatteleva ja suhtautuva ihminen on naiivi ja typerä. Positiivinen sanana on tosin saanut hyvin ärsyttävän kiilteen ylleen. Sille vaihtoehtoisia ilmauksia voisivat olla hyväksyvä suhtautuminen, avarakatseisuus, ymmärrys vaihtoehdoista. Kaikkea ei tarvitse hyväksyä eikä pitää hyvänä asiana, mutta voi oppia näkemään sellaisten asioiden taakse, jotka tuntuvat vaikeilta tai raskailta. Se tie on pitkä, mutta ei mahdoton.
Ennen tätä kesää olen pitänyt itseäni sarkastisena, ironisenakin. Olen pitänyt sitä terävän ja huomiokykyisen älykkyyden merkkinä, ja nostanut sen hyvien ominaisuuksieni joukkoon. Olen hyvin iloinen ja kiitollinen, että se harhakuva on poistettu, vaikka hiukan väkivaltaisellakin tavalla. Sillä sarkasmi on vaikea laji. Se toimii ainoastaan totuttuna konventiona ja niin, että osapuolet osaavat keskustella samalla kentällä, toistensa tarkoituksen tuntien. Pidemmän korren vetää valitettavan harvinainen kyky nähdä kauneutta ihmisissä (ja missä tahansa), ja ennen kaikkea kyky vilpittömästi kertoa siitä. Pyyteetön kyky, mihinkään pyrkimätön halu kertoa kauneudesta. Eikä se tarkoita perätöntä imartelua.
Ystäväni sanoi minulle hiljattain lauseen, jonka sanoma oli se, että jokainen tulisi nähdä kauniina kokonaisuudessaan, ei vain totutun kauneuden erillisin osin. Kauniina ja ihmeellisenä. Ihmeisenä. Tämä ajatus poistaa perimmäisen pahuuden hyvin tehokkaasti.
Kuluneen viikon aikana olen vähitellen oppinut hyväksymään sen, että olen sittenkin romantikko, joka haluaa elämäänsä ennen kaikkea vilpitöntä kauneutta. Ja sen, ettei kaiken kauneuden tarvitse olla perinteisen estetiikan sääntöjen mukaista. Ajatus ja havainto tästä tekee olon kevyeksi, helpottuneeksi. Kivivyöryn asetuttua näen polun taas selvemmin.
(Otsikosta kiitos sisarelleni.)
perjantai 7. kesäkuuta 2013
Ontuva tähti
Näin, paluu vihdoin kirjoituksen äärelle.
Hetki siinä vierähti. Ehkä aika alkaa nyt jo olla kypsä, edes hetkellisesti. Omenapuut ja luumupuut ovat kukassa, hohtavat kesäyössä, sato korjataan jälleen syksyllä.
Haluaisin kirjoittaa tavanomaisesti ja niin kliseisesti unelmista ja niitä kohti kulkemisesta. Siitä, ettei maailma tarvitse yhtään enempää pisaroita valtavirtaansa, kyllä se liikkuu eteenpäin ilmankin. Raskaasti, kyseenalaistamatta, uomia oikoen. Mutta en löydä sanoja, ne lipsuvat otteestani ja jäävät leijumaan sikinsokin.
Uuden Kuun Emilialla oli tähti, jota kohti hän kulki. Suosittelisin samaa meille kaikille. Ei sitä koskaan saa kiinni, mutta siellä se on, välkkyvänä, tutussa paikassa kunhan tietää mihin suuntaan katsoa ja kohdistaa katseensa. Unelmat pitävät meidät meinä, suojelevat identiteettiämme ja pitävät jonkinlaisen järjen haivenen kaiken tämän päättömyyden keskellä. Se on loppujen lopuksi kaikki, mitä meillä on. Sen lisäksi että olemme itse ainoa ihminen, joka elämässämme pysyy. Muiden olemassaolosta (tai mukanaolosta) täytyy vain osata iloita se aika, kun se kestää. Siksi kukaan muu ei koskaan, missään vaiheessa saa sanella tai määrittää sitä, mitä me olemme, tai edes vaikuttaa siihen mitä me haluamme olla tai miten haluamme elämämme elää.
Eihän se helppoa ole. Mutta on se kuulemma sen arvoista.
sunnuntai 20. tammikuuta 2013
Vetovoiman laki (ja muuta uutta vanhaa)
Olen useamman vuoden ollut sitä mieltä, että universumin pohjimmiltaan liikkeessä pitävä asia on energia. Jonka kulkuun me kaikki osallistumme. Luin hiljattain toisen ihmisen olevan itsenäisesti tismalleen samaa mieltä, ja tunsin itseni jotenkin vähemmän hulluksi hörhöksi – vaikka en varmastikaan ole sitä yhtään vähempää kuin ennenkään.
Tämä asia tuli mieleeni nyt siksi, että huomaan haluavani samoja pikkuasioita aina uudestaan, niitä koskaan saamatta. Sitten huomasin, että syynä oli, ja on, negatiivinen suhtautuminen haluamiseen; sellainen hivenen valittava, en-koskaan-kuitenkaan-saa -sävy.
No ei ihme etteivät halu ja toive muutu tosiasiaksi. Nyt kuitenkin puhutaan silkkipaidoista, kauniista laukusta, toimivasta kamerasta ja vastaavista asioista, eikä luksusasunnoista, maailmanympärysmatkoista tai muustakaan sellaisesta (vaikka kuka tietää onnistuisivatko nekin löytämään luokseni, jos kutsuisin tukahduttamisen sijaan).
Ilmassa roikkuu edelleen aivan liikaa konditionaalia todellisen tapahtumisen sijaan. Kokeillaan nyt sitten, kuinka käy.
Tämä asia tuli mieleeni nyt siksi, että huomaan haluavani samoja pikkuasioita aina uudestaan, niitä koskaan saamatta. Sitten huomasin, että syynä oli, ja on, negatiivinen suhtautuminen haluamiseen; sellainen hivenen valittava, en-koskaan-kuitenkaan-saa -sävy.
No ei ihme etteivät halu ja toive muutu tosiasiaksi. Nyt kuitenkin puhutaan silkkipaidoista, kauniista laukusta, toimivasta kamerasta ja vastaavista asioista, eikä luksusasunnoista, maailmanympärysmatkoista tai muustakaan sellaisesta (vaikka kuka tietää onnistuisivatko nekin löytämään luokseni, jos kutsuisin tukahduttamisen sijaan).
Ilmassa roikkuu edelleen aivan liikaa konditionaalia todellisen tapahtumisen sijaan. Kokeillaan nyt sitten, kuinka käy.
maanantai 31. joulukuuta 2012
No just ne.
Ensi vuonna (2013) lupaan:
- Rakastaa enemmän
- Kadehtia vähemmän
- Käydä taidenäyttelyissä aina, kun siltä tuntuu
- Lopettaa 'pitäisi' -sanan käytön
- Syödä järkevämmin
- Hankkia hyvän polkupyörän (ja ehkä uuden filmijärkkärin...)
- Tehdä niitä asioita joita haluan, vaikka sata tai kaksituhatta muuta tekisi ne paremmin.
maanantai 4. kesäkuuta 2012
Dundeellinen päivä
Tänään tulee hiukan poikkeuksellinen kirjoitus. Mutta se haluaa tulla ulos. Oivalsin vihdoin tänään, mitä tarkoittaa onnellisuus: se on hyvää oloa omassa itsessä ja omassa elämässä. Muistin sen jälleen siitä, että itse tappelen sinänsä pienien fyysisten ongelmien kanssa (mutta tappelen silti ja ne rajoittavat omien asioideni tekemistä, kuten tanssia ja ylipäänsä liikkumista) ja siihen syynä on yksinkertaisesti se, etten ole voinut hyvin itseni ja oman kehoni kanssa.
Toinen muistutus aiheesta oli tuttuni facebook-status 11 vuotta sitten edesmenneestä rakkaasta, ikävä siihen elämään jota olisi voinut olla ja kiitollisuutta että silti hetkiä oli. Kolmas muistutus oli äitini, jolla on myös fyysisen kunnon kanssa tekemistä ja vaikka itselle tuli intuitiivisesti olo, että pitäisi soittaa ja kysyä millainen on vointi nyt, hän kerkesikin ensin. Käskin vanhempani aamulenkeille ja taukojumpalle. Meillä on kuitenkin vain yksi fyysinen keho ja se olisi ihan hyvä pitää mielessä. Ei keho ole irrallaan meistä, vaikka se usein siltä tuntuukin.
Itse olen laiminlyönyt omaa kehoani hirvittävässä määrin vuosien saatossa. Vaikka olen tiedostanut asian, sillä ei ole ollut suurta vaikutusta. Kehoni ei taivu tanssijaksi; lonkkani eivät käänny, nilkkani eivät ojennu, jalkani eivät ole tarpeeksi pitkät. Ja olen pakottanut kehoni kuin alistetun orjan tai vangin toimimaan niin kuin minä (eli siis yksioikoinen mieleni) halusin, ja tässä nähdään lopputulos. Keho sanoo sopimuksensa irti ja ottaa aikalisän.
Vaikka kuinka paljon puhutaankin nykypäivänä onnellisuudesta ja sen huomaamisesta pienistä seikoista, itselleni onnellisuus tarkoittaa tällä hetkellä niin suuria asioita, että minun on vaikea ajatella olevani aidosti kokonaan onnellinen enää ilman niitä. Mutta hyvä asia on se, että ymmärrän ja tiedostan tämän rakentuneen kokonaisuuden, ja että olen oppinut näkemään onnellisuuden siinä hetkessä, kun se toteutuu. Vaikka tie ei ole ollut helppo, on pakko kliseisesti todeta, että kyllä se kivinen ylämäki vain parkkiinnuttaa ja kasvattaa.
Seuraavaksi vaaditaan enää pieni ripaus lisärohkeutta jakaa onnellisuudenmurusia toisille ja pienen pieni uskallus ottaa loppusysäys niille asioille, jotka viimeistelevät minut tässä hetkessä. Sillä välin voin vain kehottaa kaikkia huolehtimaan myös itsestään niin kuin huolehditaan kaikista rakkaista. Koska meitä kaikkia on vain yksi.
keskiviikko 25. huhtikuuta 2012
Idoleista ja faneista
Viikkoja alaa vallannut valkoisen ruudun kauhu on edelleen päällä, mutta yritän saada jotain aikaiseksi. Jäin esimerkiksi miettimään idolisointia tuossa jonain menneenä päivänä.
Ilmiönä fanittaminen on aika kiinnostava. Mistä se kenelläkin saa alkunsa? Joku tai jokin jossain puhuttelee meitä, ja meitä alkaa ihailututtaa. Kuin joku osaisi tehdä jotain juuri niin oikein. Kumpi oli ensin, fanittaminen vai alitajuntainen itsensä ihailu? Idolisoinnissa kun loppujen lopuksi toteutuu tietynlainen itsensä ihailu: ihaillaan itsessä piileviä piirteitä, joita ei osata tuoda eksaktisti esille. Kuinka ihanaa, että joku muu osaa täsmentää ne kaikki hienot ajatukset ja osaamiset, malja sille. Fanitammeko siksi, että joku on vain niin hieno* vai siksi, että joku tekee ja ajattelee samoin kuin me itse mutta ainoastaan paremmin ja konkreettisemmin? Ne piirteet, joita ihailemme toisissa idolisointiin saakka, ovat meissä todennäköisesti jo olemassa.
Itse esimerkiksi en tiedä, onko Pet Shop Boys vaikuttanut ratkaisevasti huumorintajuuni vai vetosiko ko. poppoo musiikkeineen alunperin jo siksi, että se puhutteli kymmenenvuotiasta jollain alitajuisella tavalla. Lisäksi voi kysyä, onko ketään mahdollista totaalisesti käännyttää toiseen uskoon?
Toisena esimerkkinä voisi ottaa kuvataiteilijat, joiden jälkeä ja tyyliä alkaa jollain tavalla kopioida. Mutta siihen on syynsä, että se kyseinen tyyli miellyttää meitä. Joku vain osasi visualisoida jotain erittäin osuvasti ja uppoavasti. Kuvataitelijoista itseeni vetosi viime aikoina Samuli Heimonen, joka vain yksinkertaisesti osasi tiivistää yhteen (ja useampaankin) kuvaan monta päässäni pyörinyttä asiaa.
Järjellisissä mitoissa idolisointi ja fanittaminen ovat varmaan aika lailla hyväksi. Ne avaavat uusia keinoja käsitteistää ja konkretisoida epämääräisinä leijuvia ajatuksia, tietoja ja taitoja.
*P.s. Hienouskin on suhteellista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)