sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

Kehomuistoista ja hävetyistä tunteista


Tiedossa romaanipostaus. Hakekaa vaikka teetä seuraksi, hyvät ystävät.

Edellisessä kirjoituksessani kyseenalaistamissani hyväksymismeditaatioissa on muun muassa se hyvä puoli, että (osassa) niissä pyritään kohti kehollista paikannusta; missä kohtaa kehoa jokin tunnetila on ja tuntuu, ja ikään kuin tiedostamaan se, nostamaan se analyyttisen käsittelyn tasolle fyysisen tuntemuksen myötä. (Korjatkaa jos olen väärässä.)

Äitini puhuu aistimuistista; siitä, miten tietty haju, maku tai ääni voi palauttaa mieleen kauan sitten pois painettuja tunnetiloja tai muistoja. Tätä käytetään ilmeisesti mm. vanhusten ja muistisairaiden hoidossa. Itse olen kohdannut tämän lisäksi tunne- tai kehomuistin. Sen, miten jostain siinä hetkessä selittämättömästä syystä reagoi poikkeuksellisen voimakkaasti käsillä olevaan tapahtumaan tai asiaan.

Itselleni tämä tapahtui viimeksi parisen viikkoa sitten Kansallisoopperan Kaunotar ja Hirviö -baletin katsomossa. Aistikokemustynnyri oli muutenkin jo siinä vaiheessa tulvimassa yli, mutta sen lisäksi palasin alle kymmenenvuotiaaksi minä-lapsekseni, joka istui elokuvateatterissa ja vollotti salaa sille kohdalle, jossa Disney-elokuvan Hirviö kuoli ja kohosi ilmaan ennen muuttumistaan prinssiksi. Ei minua se tylsän puhtoinen prinssi kiinnostanut silloinkaan, vaan surullinen, kuoleva Hirviö. Se kohta on jostain syystä syöpynyt mieleeni. Sama tapahtui balettikatsomossa: 29-vuotias minä vollotti ei-enää-niin-salaa, kun Belle ei toisellakaan kosintakerralla pysty haluamaan Hirviötä, joka tulee siitä hirmuisen surulliseksi. Toinen vollotuskohta paiskattiin heti toisen näytöksen alussa, Bellen ja Hirviön dynaamisessa väittelyvuoropuhelu-pas de deuxissa, jossa Hirviö yrittää estää Belleä lähtemästä luotaan. Se kohtaus on Kansallisbaletin versiossa muutenkin käsittämättömän hieno. En pysty edes kuvailemaan sitä, se pitäisi nähdä itse.

Tuskin olisin reagoinut sanattomaksi jäävällä tunnetasolla näin voimakkaasti ilman sitä lapsi-minää Disney-elokuvan yleisössä. Sama tunnetila toistui tismalleen, aiheuttaen fyysisessä kehossa saman reaktion, itseni sitä hallitsematta. Tämä pitkä poukkoiluintro pohjusti tämänkertaista aihettani: suomalaisten perisyntiä, tunteita ja niiden näyttämistä.

Puhuimme yhden ystäväni kanssa tunteiden näyttämisen ja näkymisen lukoista (ja toisen kanssa oikeudesta tuntemiseen). Ystäväni toimii teatteri-ilmaisun ohjaajana, minä taas olen sama vanha tuttu humanistihippi. Kumpikaan meistä ei osannut samaistua suomalaiseen kulttuuriin, jossa tunteet ovat Suuri Paha. Ja tavallaan kyllä tahtomattani osaan: keskustelumme aikana ihmettelin sitä, miten jo (arviolta) kahdeksanvuotiaana yritin olla itkemättä julkisesti, tai myöntämättä sitä, että Hirviön kohtalo ja koko tarina liikutti niin paljon. Niin, että salaa pyyhkii räkänsä hihaansa ja ulkoisesti on niin cool.

Kuinka moni nykyäänkin tekee sitä? Pyyhkii räkänsä hihaansa (nyt kaikki ymmärtävät tämän olevan metafora) ja yrittää olla cool? Samaistun täysin teatteri-ilmaisun ohjaajan turhautumiseen siitä, miten mahdotonta oppilaista on saada mitään tunneilmaisua tai tunnetilaa ulos ja irti. Viime kesänä tehdessämme tanssiteatteriteosta huomasin sen itsellenikin erityisen hankalaksi. Eihän Suomessa ole pärjännyt tunteissa vellomisella eikä varsinkaan niiden ulos näyttämisellä, koska sota ja umpihanki ja Hitler (anteeksi!), mutta ihan oikeasti, siitä on jo vuosikymmeniä.

Minulla ei ole vastauksia. Oikeasti on vain kysymyksiä, joiden kanssa painin edelleen. Miksi (voimakas) tunteminen on noloa, hävettävää ja piiloteltavaa, jopa tukahdutettavaa? Nauraa me saamme, itkeä emme. Raivota myös, tietysti. Oi tuota tragedian pääkallonaurua, jonka taakse voi naamioitua. Itkun lisäksi heikkous, paha mieli ja voimattomuus on hävettävää, puhumattakaan ihastumisista vähemmän suotuisiin kohteisiin ja muista vastaavista tunnetiloista. Eiväthän ne ole keneltäkään pois, niin kauan kun vaatimuksia ei ole. Sehän on elämistä, itsessään.

Tunteet eivät ole mustesuihkutulostimen väripatruunasäiliö. Ne eivät kulu loppuun käyttämällä. Ne eivät myöskään ole yksisuuntainen kaista, jossa voi kulkea vain yhteen huolella valittuun suuntaan. Ne eivät lukitse pois muiden asioiden ja tunteiden kokemista, eivätkä järkevillä ihmisillä edes tuloksellista toimimista. Ihminen on laumaeläin, ja vapaaehtoinen sosiaalinen toiminta perustuu yllättävän suurelta osin peilisoluihin ja myötätunnon kykyyn. Energia liikkuu vapaasti niin kauan, kun sitä ei tukahduteta. Esimerkiksi teatterilla on puhuttu siitä, miten roolihahmojen työstäminen vaikuttaa siviilissä – ja sitähän se tismalleen on: kehomuistoja, niiden kaivamista ja käsittelyä. Tanssi-ihmisenä on ehkä helppo huudella kehon ja mielen yhteydestä ja siitä, missä ja miten mikäkin tunnetila fyysisesti tuntuu, mutta haluan uskoa tämänkaltaisen yhteyden hahmottamisen olevan mahdollista kenelle tahansa (työstämisen määrän toki vaihdellessa). Ensimmäisenä voi aloittaa vaikka siitä hengittämisestä, josta pari kirjoitusta sitten puhuin. Taidan muuten aloittaa itsekin.

Miten olisi: Hymyillään, nauretaan, ihastutaan, itketään, liikututaan, surraan, ollaan elossa ja näkyvissä; häpeämättä, kutistumatta, vaatimatta.
Tämä taitaa olla jonkinlainen kevätmanifestini.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti