tiistai 4. maaliskuuta 2014

Aavistus renessanssikeväästä, osa 2


Paljon on puhuttu viime aikoina kiitollisuudesta hetkille ja hetkistä, hyväksyvästä läsnolosta, itsensä rakastamisesta ja tasapainoisesta elämästä.

Ymmärsin vihdoin, mikä niinkutsutussa selfhelpissä ja hyväksyvää läsnäoloa hakevissa meditaatioissa on tökkinyt ja ollut vialla omalla kohdallani. Kun urheilussa käytetään henkistä valmennusta, jossa käydään suoritusta läpi omassa mielessä, pitää hakea täydellinen, paras mahdollinen suoritus, jossa viimeinen sana on positiivinen: Onnistun. Ei koskaan saa sanoa: En voi epäonnistua.

Koska silloin epäonnistua on viimeinen sana, joka jää kytemään. Samalla tavalla itse olen vastakkaisten magneettien tavoin hylkinyt itsensähyväksymisopetuksia, joissa kehotetaan tunnistamaan puutteet ja virheet ja inhimillisyydet ja pitämään itsestään niistä huolimatta (ja niiden kanssa, jos hyvin käy). Siinä se vika on: kaikesta hyväätarkoittamisesta huolimatta käytännössä keskittyä keskeneräisyyteen ja viallisuuteen, olkoon se kuinka inhimillistä hyvänsä.

(Edit 4.3. Tämä on siis oma subjektiivinen, ei yleistotuudellinen, kokemukseni hyväksymis-sanasta ja -harjotteista.)

Luin tämän kulovalkean tavoin leviävän tekstin ja lävitseni kulki kliseinen oivalluksen humahdus kolmessa aallossa. Ensimmäisenä ymmärsin sen, mikä omassa, ja mahdollisesti joidenkuiden muidenkin, suhtautumisessani ja toiminnassani on ollut pielessä (jälleen yksi hurmaava paradoksi). Toisena ymmärsin, mitä kohti oikeasti tulee pyrkiä. Ja kolmantena ymmärsin, miten se voi tapahtua.

Rakastamalla. Ei vikoineen, virheineen ja inhimillisine puutteineen, vaan ainoastaan rakastamalla. Itseään ja toisia. Tästä tuli mieleeni Virkkala-Lohjan bussissa kohtaamani 75-vuotias mummo, joka iloisesti hihitellen jutteli kaverilleen olevansa vähän tämmöinen villi, joka puhelee kaikenlaista, "mutta en mää tykkää kenestäkkään pahhaa selän takana puhua, kyl kaikil' o omat hyvät puolensa ja vikansa, niin se on."

Miksi keskittyä virheiden kanssa elämiseen ja niistä kasvamiseen, kun voi keskittyä valossa ja lämmössä olemiseen? Siihen, että kaikissa on hyvää jota kasvattaa, ja siinä voi levätä. Valon lisääntyessä pimeys vähenee itsestään.


P.s. Kiitos Sinulle, joka sanoit minullekin aikoinaan, että maailmankaikkeus ei tunne oikeudenmukaisuutta, vaan ainoastaan rakkautta. Tämän lauseen käsittäminen vei pitkään. Otin nyt vapauden käsittää sen ylläolevalla tavalla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti