maanantai 13. tammikuuta 2014

Yön kasvot


Se hallitsematon, kontrollin ulottumattomissa oleva kuun, tähtien ja keinovalojen ajanjakso, joka valelee tajunnan vaihtoehtoisilla kuvilla. Kun ihminen kadottaa osan ihmisyydestänsä. Siinä kun he taistelivat kahden välimaastossa, aamukolmen hetki oli pahin – ihmisyys kuoli, eläimen himo otti vallan, kaikki kontrolli ja sivistys katosivat yhdellä kellon lyömällä.

Lukiessani aineistoja syventäviin opintoihin huomasin joko olevani kovin kiintynyt yöaikaiseen mystiikkaan, tai vaihtoehtoisesti vain hitusen ajattelematon. Nämä luettavat tarinat ovat alitajunnan juhlaa. Meillä on myös olemassa tuttu sanonta "kuin yö ja päivä", eikä kyse taida olla pelkästä auringon ja kuun suhteesta, vaan myös kaikesta siitä, mitä yöhön kytketään. Yön kentät ovat laajat: saalistavien petojen, legendojen vainajien henkien, muiden yliluonnollisten olentojen; se on ihminen heikoimmillaan, kosketukselle ja rakkaudelle herkistetyt aistit, röyhkeys ja himo, mielipuolisuuden pelko, juopuneisuus, yksinäisyys, rehelliset unikuvat, sumuinen vaellus, kylmyys.

Valon puute.

Mitä päivästä kerrotaan? Päivänvalo tekee järkeväksi ja harkitsevaksi. Ensimmäisenä itselleni tuli äsken sanaa tunnustellessani mieleen kesäkuvia valkoisista, päivänpaisteessa kuivuvista ja valkaistuvista lakanoista liehumassa puutarhassa, vihreä ylikasvanut nurmikko, kevyissä mekoissa kirmaavat ihmisolennot, hymyt, nauru ja helppous. Viime aikoina päivät tosin olivat pitkään harmaata massaa, jossa mikään ei liikkunut itse, oma-aloitteisesti. Tällä hetkellä päivät ovat pysähtyneen kuulaita, lumikimalteisia, pakkasesta huuruavia ja oi, kirkkaita.

Yön olemus vaihtuu yhtä lailla vuodenajan mukaan, kuin päivänkin. Ja sitten kuitenkin – yön olemus on aina kaukana, elävän ihmisen sormenpäissä, varoen koskettamasta. Ja vaihtuen yhtä lailla sen mukaan, missä yötä viettää. 

Mutta mistä pohjimmiltaan syntyy yön ikiaikainen toinen maailma?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti