torstai 16. tammikuuta 2014

Seuraavalla kerralla sitten


Alkuun toinen viikon kirjavinkeistä: Virpi Hämeen-Anttilan Päivänseisaus (Ensimmäinen, jota tosin en ole maininnut, oli Eeva-Kaarina Arosen Maria Renforsin totuus). Hämeen-Anttilan tarinallinen taso aaltoilee hänen tuotannossaan jonkin verran, mutta tämän teoksen kieli on yhtäaikaisesti kuin helmeilevää proosarunoa ja iloittelevaa konserttoa. Kyseessä voi olla tietoinen valinta, sillä romaanin aihepiiri ja tarinalinja noudattavat juuri näitä teemoja.

Intro oli taas lähteä käsistä. Joka tapauksessa, aiemmin päivällä mietin sanontaa "seuraavalla kerralla sitten", ja tulin siihen tulokseen, että koska "seuraavaa kertaa" ei tule, on parempi tehdä haluamansa juuri siten, kuin haluaa, juuri nyt. Ilman vähättelyä, ujostelua ja noloutta. Mitä nekin taas ajattelee?! Intro ja Päivänseisaus liittyvät tähän siten, että kyseisen romaanin kohdalla ihmettelen liki monttu auki, miten kukaan osaa kirjoittaa niin hyvin. Äsken keksin mahdollisen vastauksen: siksi, koska nyt, ei "seuraavalla kerralla sitten". Siksi, koska ei jumita kohtaan Mitä nekin taas ajattelee. Avain tähän ketjuun tuli romaanihenkilön puhuessa synestesiataipumuksestaan; nähdä äänet väreinä. Synestesiahan on eräänlainen autistinen taipumus, ja koska autismi totisesti menee lokeroon Mitä nekin ajattelee, sitä ei helpolla mainitse. Romaanikaan ei suoraan mainitse. Mutta vaikka kyseessä ovat fiktiiviset henkilöt, kierosti ihailin sitä avointa tapaa, jolla romaanin muusikko tästä ominaisuudestaan puhui. Ja muuttui mielenkiintoisemmaksi.

Liittyen sekä kaikkeen ylläolevaan poukkoilevaan ajatusketjuun että viime aikojen tapahtumiin ja ihmisiin, alan kallistumaan kunnon taiteilijahipin tavoin sille kannalle, että päästäkseen erinomaiseen lopputulokseen keskinkertaisen sijasta, on uskallettava. Nyt. Tavalliset* ihmiset tekevät tavallisia asioita, epätavalliset epätavallisia. Kummat jäävät mieleen? Kummat sykähdyttävät enemmän? En olisi lähdössä juoksemaan alasti lumikengät jalassa ympäri liikenneympyrää taiteen nimissä, mutta silti ensimmäisenä voinee tekemänsä teoksen (oli se sitten millä kentällä ja aihealueella tahansa) kohdalla ohittaa sen Mitä nekin ajattelee:n. Ja myös sen, että nyt en jaksa tai viitsi, seuraavalla kerralla sitten.

Kaikki te taiteilijuuteen taipuvaiset ihanat tuttavani (ja kuka tahansa muu), muistakaa uskaltaa puhua ääneen. Tehkää näkyvästi. Ja tehkää se nyt, koska ihminen ei astu kahdesti samaan virtaan. Tekemättä ei kehity. Venyttämättä rajoja ne eivät laajene.


P.s. Ehkä kohta uskallan kokeilla sitä vesivärimaalausta. Sairaslomalla vähän ahdistaa, miten paljon aikaa saa hukattua.
P.p.s. *En oikeastaan usko, että tavallista on olemassakaan. On vain enemmän (ja vähemmän) totuttuja konventioita.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti