maanantai 11. marraskuuta 2013

Suuntavaistoa (ja sen puutetta)

Tuntuu ja kuulostaa, että jotakuinkin koko vuoden teemana on sinnitellyt iänikuinen law of attraction, vetovoiman laki. Se on jännittävä ilmiö. Valita se kohde johon suunnata energia, kulkea siihen suuntaan ja saada sitä samaa energiaa takaisin.

Tai sitten vaihtoehtoisesti ummistaa silmänsä tosiasioilta ja elää illuusiossa, jossa räpiköiminen upottaa. 

Olen rehellisesti sanottuna välillä hiukan hukassa tämän asian kanssa. Tänään ajatus heräsi siitä, kun Facebookin naisnörtit-ryhmään oli postattu (keksikää joku hyvä suomenkielinen sana tälle, jooko?) sivu mainoksista, jotka tulisi kieltää niiden rasististen, brutaalien tai misogynististen/sovinististen asenteiden vuoksi. Jälleen kerran silmiini osui ilmaisu "Man's world". Olin toki kuullut sanaparin ennenkin, mutta nyt se on ollut jatkuvasti kartalla nimenomaan ko. ryhmän takia, ja jäin miettimään, kuinka paljon se alleviivaa asiaa, josta halutaan pois. Mikä tarkoittaa sitä, että ilmiötä josta halutaan eroon, paradoksaalisesti korostetaan entistä enemmän.

Rakentavampaahan tietysti olisi suunnata energia siihen toivottuun lopputulokseen ja tehdä siitä normi, omilla sanoilla, käytöksillä ja teoilla. Mutta miten tuoda epäkohdat julki järkevästi, jäämättä niiden puristuksiin? Miten luoda uusia normeja, jos niille ei anneta tilaa? Varmasti yksi vastaus tällekin olisi se, että pitää luoda omat tilansa ja tilanteensa, jossa voi luoda omat norminsa. Onko se niin yksinkertaista? Itse en osaa tähän vastata, sillä omat "Man's world" -kokemukseni ovat täysin henkilö(kemia)kohtaisia, eikä kotoakaan evästetty kliseisiin sukupuolirooleihin. Tämän ilmiön voi laajentaa koskemaan ihan mitä tahansa vastaavaa normia tai vastakkainasettelua.

Ehkä tällaisiin tarvittaisiin jonkinlainen simultaaninen parviälykokemus, jossa tarpeeksi massiivinen joukko vaihtaisi yhtä aikaa suuntaa sinne minne kuuluu. Silloin ei tarvitsisi enää kuopia ja tonkia lähtöviivaa, vaan juosta eteenpäin. Miten se olisi käytännössä mahdollista, en tiedä.

Sitä sen sijaan en joudu miettimään hetkeäkään, kuuluisiko ärtymyksestä ja huonoista tuntemuksista tehdä yleisiä ja mahdollisimman julkisia – ihan vain empatian vuoksi. Että kyllä sitä muutkin, niin. Se ruokkii itseään ja on olemassa ihan itsestäänkin, kun taas parempia ja myönteisempiä asioita ja ajatuksia tarvitsisi jakaa enemmän. Ilman, että se herättää raivokasta kateutta ja syytöksiä tosiasioiden kieltämisestä ja liian helposta elämästä.

Minusta tuntuu (omakohtaisestikin), että myönteisimmin ajattelevat ne, jotka ovat nähneet liian läheltä sen musertavan puolen ja liki pakon edessä valinneet tietoisesti hyvät asiat, pienetkin, koska muuten eivät selviäisi. Eivät naiiviuttaan. Eikä silloin ole kenenkään etu vetää heitä takaisin rapusankoon vain siksi, ettei itse osaa tai jaksa sieltä kiivetä. Helpommin se viimeinenkin rapu sieltä nostetaan.


P.s.
Mieleni perukoilta hyppäsi lause, jonka sanoma meni jotenkuten niin, että Hymyile sille jonka kasvot ovat totiset, sillä hän ei kenties itse jaksa, ja sinun antamasi hymy voi olla sitä, mitä hän juuri sillä hetkellä eniten tarvitsee.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti