maanantai 21. lokakuuta 2013

Valkoisia sukkia ja pieniä kysymyksiä

Muistan edelleen sen, kun keksin tarpeeksi hyvät perustelut sille, miksi mustasukkaisuus on itsessään täysin turha ja rakentamaton tunne. Perustelu oli se, ettei sen tunteen elossa pitäminen tuo meille niitä ominaisuuksia tai asioita, joiden puute aiheuttaa mustasukkaisuutta.

Se huomio itse asiassa auttoi, sillä sen jälkeen olen osannut suhtautua mustasukkaisuuden tuntemiseen huomattavasti vaimeammalla kiihkolla ja raivolla. Mutta on toinen tunne, joka ei ole rationalisoitavissa ihan niin ketterästi vaikka pohjimmiltaan kyse on samasta asiasta, ja se on kateus. Tässä kohtaa tuntuu vahvasti siltä että mieluusti lopettaisin puhumisen, ja sen sijaan kysyisin kysymyksiä ja toivoisin vastauksia.

Kateus on jännittävä määritelmä, sillä se kattaa niin suuren ja monisyisen (pun intended) alueen. Se on myös sitkeästi roikkunut ihmisten evoluutiossa mukana, ja ihmettelen minkä takia. Hyvä on – ehkä se saa meidät huomaamaan ne pisteet, joita kohti haluaisimme muokkautua sekä ne kohdat, joista emme niin välittäisi, mutta luulisi sille olevan rakentavampiakin tunnetiloja ja toimia. Kaikista raadollisin ja kypsymättömin kateus ei edes tunnista itseään, vaan pyrkii latistamaan ja vahingoittamaan kohdettaan esteenä ja syyllisenä. Vuorenvalloittaja-efekti: työnnä uhkaajat alas, mielellään niin, että katkaisevat koipensa eivätkä varmasti yritä uhata valloitusta uudestaan.

Useimmat tuntemistani ihmisistä ovat fiksuja ja ymmärtävät kateuden syyt sekä sen, ettei sille tarvitse eikä pidä tehdä yhtään mitään. Korkeintaan kääntää katse sisäänpäin ja kyseenalaistaa koko ilmiö ja etenkin sen synty. Mutta miksi emme ole saaneet kitkettyä kateutta ja sen aiheuttamia vahinkoja ihmissuhteissa tähänkään päivään mennessä? Aina joku toinen on rikkaampi, parempi, kauniimpi, taitavampi, menestyvämpi, tai mitä milloinkin pidämme toivottavana ominaisuutena. Ruohohan tunnetusti on vihreämpää aidan toisella puolella ja vastaväittäjien mukaan ruoho on vihreämpää siellä, missä sitä kastellaan. Kateus totisesti kastelee nurmikkoa naapurin tontilla oikein hedelmällisesti.

Seuraava tehtävä taitaakin olla kääntää kateus ihailuksi kuitenkin niin, että sitä vettä riittää kastelemaan omaakin nurmikkoa.

Haluan kysyä vielä kaksi kysymystä. Mistä tiedämme sopisivatko ne asiat edes meille, joita muissa kadehdimme, koski se sitten esineellistä tai persoonallista puolta; tukisivatko ne omaa kasvuamme millään lailla?
Ja kadehtisimmeko toisissa silloin niitä asioita joita meillä tai meissä tällä hetkellä on, jos niitä ei itsellä olisi?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti