maanantai 14. lokakuuta 2013

Korttitalo ja kallio

Jonkin aikaa jouduin miettimään, voiko tästä aiheesta edes kirjoittaa – tämä on kuitenkin sen verran laaja ja pirstaleinen kokonaisuus, ja on mahdotonta saada ilmaistua sanoilla kaikkea sitä, mitä tarkoitan.

Puhun illuusioista. Niin, niistä haavekuvista, jotka ovat sukua aiemmin mainitsemilleni pilvilinnoille, odotuksille ja todellisuuden viereen katsomiselle. Ihminen yleensä kyllä erottaa itse jos haluaa, milloin on kyse todellisuudesta ja milloin illuusiosta. En tavoita sitä lähtökohtaa, että todellisuus olisi jokin maanantaiarjen asia, jota täytyy ehostaa keinolla millä hyvänsä ja paeta sitä jonnekin. Paeta todellisuutta? Mitä ihmettä siitä jää jäljelle?

Illuusio on pitkälti väärään suuntaan vaeltavan energian artefakti. Se ulottuu koskemaan oikeastaan ihan kaikkea sitä, mihin meidän itsetuntemuksemme kompastuu. Ihmissuhteita, itsetuntoa, puitteita. Ja illuusioiden särkymisestä lähtevä ääni on jotakuinkin sama kuin se, joka syntyy vedettäessä liitua kuivaa liitutaulua pitkin.

Todellisuuden särkymisestä lähtevä ääni sen sijaan on pehmeästi syleilevä kaiuton hiljaisuus, sillä todellisuus ei ole särkyvää. Mitä siihen väärään suuntaan vaeltavaan energiaan tulee, yleensä itse vaistoamme mikä ei ole oikein ja todellista palvelevaa, sillä kahteen suuntaan repivä energia (todellisuuden ja illuusion tahtotilan) aiheuttaa lähinnä pahaa oloa.

Luulisin, että tämä liittyy itsetuntemukseen kaikista eniten. Jos meidän haavekuvamme itsestämme ei perustu sen pohjalle, mihin meillä parhaina versioina itsestämme on mahdollisuudet, olemme sen verran suuressa ristiriidassa, että mikään ei pidemmän päälle toimi. Jonkin aikaa on mahdollista purjehtia siinä illuusiolaguunissa, mutta todennäköisesti vallit ylittävä myrskyaalto kyllä keikuttaa laivaa ennemmin tai myöhemmin. On toki hyvä pitää mielessä se haavekuva joka itsellä on, sillä se kertoo aina jostakin. Mutta ennen kuin lähtee muodostamaan itsestään keinotekoista painosta, kannattaa itseltään kysyä miksi.

Hyvänä kakkosena tulevat ihmissuhteet ja niiden päälle kasatut korttitalot. Siellä keikutaan helposti ihan samassa laguunissa. Todellisuus vain ei aina ole sitä, miksi me sen miellämme. Illuusio on helppo pakopaikka ja erinomainen itsensä ulkoistamiskeino. Se, joka rakentaa elämänsä, itsensä ja puitteensa todellisuuden päälle, ei ulkoistetun haavekuvan, saa todennäköisesti paljon enemmän, vaikkei aina saisikaan sitä mitä täsmälleen pyysi.

Gerd Ziegler sanoo sen mielestäni paremmin: Todellinen mestari ei täytä oppilaansa toiveita.

Jokaisella on edellytykset (ainakin ajan kanssa) oppia näkemään, mikä on itselle paras versio todellisuudesta. Sekin on osittain näkökulmakysymys ja liittyy myös aiemmin mainitsemaani egoismiin. Kenen takia illuusioita rakennetaan; todellisen itsen vai sen, millaisena itsensä halutaan nähtävän?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti