sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Ujo ajatus tasapainosta


Aloitin uusien tanssinopetusryhmien kanssa menneellä viikolla. Joka tunnin alussa palasin samaan asiaan: tasapainoon.

Se ei ole staattinen jännitystila. Päinvastoin se on lihasten reagointia sen hetkiseen olotilaan. Kaikki varmasti tietävät sen, että vaihtaessa painoa kahdelta jalalta yhdelle on painopistettä muutettava välittömästi mukana – muuten kaatuu.

Sitä painopistettä on muutettava herkeämättä, joka sekunnin murto-osa, kun ihminen liikkuu, tanssii, liikkuu. Yritin välittää opiskelijoilleni ymmärrystä siitä, miten tasapaino on haettava joka hetki uudelleen; se on orgaaninen, kuten koko kehokin. Lohdutuksen sana: siihen oppii. Itseltäni meni monta vuotta, kunnes löysin sen keskivartalostani ja siitä, että ollakseni paikoillani minun on pysyttävä liikkeessä. Jos jäkitän, horjahdan, kaadun heti. Painonsiirtoharjoitukset ovat helvetin tylsiä, kunnes oivaltaa, todella oivaltaa tämän.

Eilen yht'äkkiä heräsi ujo ajatus siitä, voisiko mielen tasapaino toimia samalla tavalla. Vallitseva olotila ja todellisuus muuttuu yhtä lailla joka hetki, kuin meidän fyysinen asentommekin ollessamme liikkumisvalmiudessa. Mielen tasapaino ei ole sen enempää kykeneväinen löytämään itseään staattisuudesta, kuin kehonkaan – tässä uudessa hetkessä äskeisen tasapainopiste ei enää päde. Seuraavaksi heräsi vielä ujompi ajatus siitä, voisiko mielen tasapainoa kouluttaa ja harjoituttaa samalla tavalla kuin kehoakin. Kulkemaan mukana, reagoimaan, olemaan orgaaninen. Jos yritän jäkittää äskeisen tasapainossa, horjahdan.

Ehkä opin vuosien harjoittelulla samanlaiseen mielen tasapainoa kohti pyrkivään tiedostamattomaan reagointiin, kuin kehonikin suhteen. Nyt sentään pystyn jo kehollani tekemään tendut ja jetét joka suuntaan horjumatta yleensä ollenkaan. Tiedostan asian, mutta minun ei tarvitse enää aktiivisesti opetella tai työstää sitä.

Ehdottomasti ajatus on ainakin kokeilemisen arvoinen. Missä suunnassa mieli liikkuu nyt? Se vaihtoi jo toiselta jalalta toiselle, pysyikö keskuksesi mukana?

Sitä paitsi, ajatuksethan ovat vain kvanttifysiikkaa.

3 kommenttia:

  1. Mieli puskee ajatusta sitä vauhtia, että ei siinä mukana pysy. Heti kun aamulla herää, siihen kun nukahtaa, jatkuvalla syötöllä, ad nauseam. Ainoa keino saada jotain tolkkua, on saada etäisyyttä, katsella tulvaa identifioitumatta, meditaatio.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos hienosta kommentista. Luin läpi useaan otteeseen kolmannen lauseen, huomion identifioitumattomuudesta.

      En usko tarkoituksen – sikäli kun tarkoituksesta voidaan tässä tapauksessa edes puhua – olevan, että meidän edes kuuluisi identifioitua ajatuksiimme. Sitä tarkoitin kvanttifysiikalla. Siihen tosin pätee mielestäni se kuuluisa vetovoiman laki, peilisolujen työ, miksi sitä halutaankaan kutsua. Mieli on hullunkurinen, mahtipontinen ja rasittava elin. Se toistaa kutsua ja käskyä.

      Että: haitallisia ajatuksia ei kannatakaan huomioida. Kaikessa siinä tulvassa suodattamattomuudessaan ei ole minkäänlaista tolkkua. Ja sen oppiminen onkin se olennainen vaihe; mitä päästää läpi ja mitä päästää ohi, ja mitä jättää jäljelle, rakennuskiviksi.

      Poista