maanantai 23. syyskuuta 2013

Kaksi tapaa katsoa metsää

Välillä tuntuu, että olen jonkinlainen saarnaaja näiden kirjoitusteni kanssa. Sitä en ole – kirjoitan näitä itselleni, omaksi prosessikseni, koska käsien ja aivojen läpi työstetty ajatus on helpompi pitää olemassaolevana. Ja olen myös huomannut sen, että pienet yksityiset asiat ovat yllättävän usein suuria yhteisiä asioita. Tässä kohtaa on aiheellista lähettää kiitos myös Sara K. -blogin suuntaan. Siitä on ollut valtavaa apua.

Mutta itse otsikkoon.
Olen kokenut monta naksahdusta kuluneen kuukauden aikana. Ihan totta, todella naksahduksia – jokin meni toiseen asentoon. Hiljattain aloin miettiä, miten paljon odotukset vievät pois sitä, mitä meillä on ja mitä meillä voisi olla, jos emme sokaistuisi pettymyksistä niin paljon. Olen kuullut sanottavan, että pettymykset johtuvat ainoastaan liian korkeista odotuksista. Totta. Ja mitä loppujen lopuksi ovat pettymykset? Sehän juontaa sanaan pettää, petetty. Jokin vietiin meiltä pois. Asiat eivät olleetkaan niin, kuin niiden piti olla.
Ei. Ja toisaalta taas kyllä, juuri näin.

Otan esimerkin.
Lähetämme jollekulle jollain tavalla tärkeälle ihmiselle viestin, odotamme vastausta ja saadessamme vihdoin sen se ei olekaan sellainen, kuin olisimme halunneet.
Pettymys! Josta seuraa välittömät, hallitsemattomat mielen johtopäätökset siitä, mikä meidän keskinäinen dynamiikkamme tämän viestin lähettäjän kanssa on, tai tuskallinen tietoisuus siitä, että ehdimme jo rakentaa mielessämme asioita. Ihmismieli on jännä kapistus; rakentelee kokonaisia pilvilinnoja käytännössä olemattomista aineksista. Sama ihmismieli kerta toisensa jälkeen reaktionomaisesti pettymystilanteissa ajattelee, että ei taas, miksi minulta aina viedään kaikki hyvä. Ihmismieli rakentaa kokonaisia komplekseja, jotka pettymyksen tullessa riuhtaistaan meiltä pois.

Mutta tosiasia on, ettei meillä koskaan niitä "kaikkia hyviä" ollutkaan. Ne olivat vain odotusten luomia seittejä. Mitään mitä meillä ei ole, ei voida meiltä pois viedä. Jolloin pettymys on itsessään varsin rakentamaton ja turha tunne, ja ennen kaikkea estää meitä näkemästä sitä, mitä meillä jo on. Yleensä myös se, mitä emme saaneet, olisi parasta mitä meillä on. Mitä todellisuuden tuhlausta.

Toinen esimerkki.
Metsäkävelyillä Nuuksion ja Halikon kaltaisissa paikoissa tekee kovasti mieli uskoa ihmeisiin, jotka tupsahtavat mystisesti mutkan takaa ja tekevät elämästä loistavaa ja säkenöivää ja onnellista. Mikä se ihme on, on aikalailla toissijaista. Mutta odottaessamme sitä ihmettä jota emme saa, petymme. Taas!
Siinä mustan mielen tuoksinassa koko metsä näyttää silmissämme tylsältä ja tyhjältä. Voimme myös valita toisin ja nähdä, miten onnekkaita olemme, kun meillä on kaksi jalkaa, kaksi kättä, terveet aistit tuntea, näkeä ja kokea se metsä. Taas pettymyksentunne on lähellä hävittää koko ympäräivän kauniin todellisuuden.

Palaan uudestaan vastaanotettuun viestiin. Jos siitä kuoritaan odotukset pois ja luetaan ja otetaan se sellaisenaan, pettymystä ei tule, koska värittäviä odotuksia ei ole. Huomataan lähettäjän itse valitut sanotut sanat ja merkitykset. Huomataan se, että saimme mukavan viestin.
Kuinka hyvä mieli siitä mahtaa tulla? Se on kuin se metsä, joka tuoksuu puhtaalta, tuntuu turvalliselta ja kiinteältä askeleen alla, näyttää kauniimmalta kuin yksikään rakennettu pilvilinna, ja kuulostaa rauhalta.

On myös tehtävä selkeä ero odotusten ja haluamisen välille. Odotukset vievät meitä kohti turhautumista. Odotukset luovat valheellista tuntua siitä, että meillä olisi jotain. Odotus ja oletus ovat vaarallisen lähellä toisiaan. Haluaminen taas on jotakin kohti suunnattua energiaa, joko konkreettista tai abstraktia. Ja yleensä, kun suuntaamme tietoisesti energiamme johonkin, se tulee lähemmäs – tai itse asiassa me liikumme lähemmäs sitä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti