keskiviikko 15. helmikuuta 2012

Vanha, uusi ja orgaaninen

Eilen illalla eli siis yöllä, silloin kun kuuluisi nukahtaa, unohduin uuden sivuni ja ehkä myös ystävänpäivän kurittamana miettimään jälleen konnotatiivisia puutarhoja - ihmisiä, suhteita. Ajatus ei ole uusi, eikä se ole minun. Ja lupaan, että tämä on viimeinen puutarha-sanan sisältävä teksti ainakin hetkeen, jottei tuo viaton kaunokainen kokisi inflaatiota.

Mutta puut. Ihmiset ovat kuin puita. Jokainen kylvää, kasvattaa ja hoitaa oman puutarhansa kuten parhaaksi näkee: viskataanko tutustumisvaiheessa siemen huolimattomasti ja ohimennen sopimattomalle alustalle, vai kaivetaanko sille hetken huomiolla suoja, taputellaan multaa päälle. Erona vain, että toisinaan nuo pirulaiset lennähtävät kädestä tuulen mukana ennen kuin on edes tajunnut, että niille voisi tarjota pientä kuoppaa puutarhassa.

Voiko sama puu olla kahdessa eri puutarhassa? Sillä riippuu aivan kylväjästä, millainen suhde hänellä  juuri hänen puutarhassaan olevaan puuhun on. Toisaalla se on jo eri puu, toisen maaperällä. Näemme omat puumme kukin aivan niin kuin näemme, ne vastaavat meille aivan niin kuin vastaavat. Se on aina orgaanista kanssakäyntiä ja altis kaikille muutoksille ja häiriöille. On puita, jotka sitkeän vähäeleisesti puskevat ja elävät, vaikka ne olisivat vailla ravintoa pitkäänkin, toiset puut kuihtuvat ja haihtuvat dramaattisin elein heti, jos niitä unohtaa kastella ja hoivata. Ja joskus sekään ei riitä, aina kasvualusta ei ole meidän käsissämme.

Minun puutarhassani on yksi puu, joka ei ole elävä eikä haamupuu. En tiedä mikä puu se on. Se seisoo varjossa vahvana ja kookkaana, ehkä sammalen peittämänä, mutta se ei koskaan muutu, se lakkasi hengittämästä ja muuttumasta. Eikä se ole ainoa tällainen puu, mutta se on kookkain niistä. Se on siellä, vaikka en enää pääse lähelle sitä enkä kunnolla näekään, eikä se kuule sanojani.

Joskus puut on revittävä juurineen ja viskattava ulos, jos ne myrkyttävät maaperän ja muiden kasvualustan. Ja on itsepäisiä puita, jotka valuttavat vedet harvojen lehtiensä lävitse - en minä tätä tarvitse, kokeile tuota uteliasta naapuria tuossa.

Ja sitten on puita, joiden vahvat juuret lämmittävät sydämessä saakka. Joiden tietää olevan siellä, aina.

Olen onnellinen ja kiitollinen jokaisesta tarhani puusta. Ne ovat kaikki erilaisia ja juuri siksi niin tärkeitä. Osa puista on mysteeri, osa on vanhoja rakkaita tuttuja, mutta kaikki ne kuuluvat sinne omalla tavallaan, ne ovat kylvetyt tai juurtuneet kukin oman syynsä takia.

Minun ihana, raastava, hulluksi tekevä, naurattava, itkettävä, ilahduttava, tuulelta suojaava puutarhani, se on minun happeni. Kun vain vielä oppisin, millaisen maaperän kukin puu tarvitsee.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti