sunnuntai 19. helmikuuta 2012

Lokkimies

Hän käveli, käveli Porthaninkatua ylös ja Merimiehenkatua alas. Hän käveli, ylös ja alas. Keskellä Merimiehenkatua kerran, ehkä toisenkin, hän kuuli kutsun;
Jossain päin Kruunuhakaa joku huokaisi epäonnisen sitruunatortun edessä lannistuneena:
  "Olisipa minulla Lokkimies."
Seuraava sitruunatorttu onnistui kuin unelma.

Hän kulki, kulki Porthaninkatua ylös ja Merimiehenkatua alas. Hän kulki, ylös ja alas. Siellä, Porthaninkadun yläpäässä kerran, ehkä toisenkin, hän kuuli kutsun:
Merihaassa, ylellisten puitteiden keskellä, hikisissä lakanoissa unettomassa yössä yksinäinen nuorimies kuiskasi äänettömästi:
  "Olisipa minulla Lokkimies."
Seuraava yö oli uneton ja hikinen, mutta kuiskaukset eivät olleet äänettömiä.

Hän käveli, käveli Porthaninkatua ylös ja Merimiehenkatua alas. Hän käveli, ylös ja alas. Merimiehenkatu oli juuri päättymäisillään, ja kerran, ehkä toisenkin, hän kuuli kutsun:
Suomenlinna oli lumisena, vanhat pihat taakan alla, lumi piti saada katoilta pois. Väsynyt työmies pyyhki valuvaa hattuaan ylemmäs ja huokaisi toivottomana:
  "Olisipa edes Lokkimies."
Seuraavana päivänä aurinko paistoi sillä tavalla sopivasti, että se sulatti kattoa vahingoittamatta lumet liikkeelle, katto oli vapaa taakasta.

Hän kulki, kulki Porthaninkatua ylös ja Merimiehenkatua alas. Hän kulki, ylös ja alas. Juuri Porthaninkadun alkupäässä kerran, ehkä toisenkin, hän kuuli kutsun:
Naamiaisjuhlissa Hämeentiellä kansaa valui paikalle verhoutuneena maskeihin, hattuihin, sulkiin, viittoihin, mutta ei, sitä yhtä ei näkynyt. Vieras yksi toisensa jälkeen saapui, mutta se yksi puuttui. Nuori tyttö katseli remuavaa juhlajoukkoa surkeana, hylättynä; kaikille heille oli joku ja hän ei...
  "Vaan olisipa täällä Lokkimies."
Seuraavalla ovenavauksella, sonnustaununeena liki tuntemattomaksi haarniskaan, saapui se, joka pelasti nuoren tytön illan ja juhlat, teki tytön onnelliseksi, joukkoon kuuluvaksi ja osaksi naurunremakkaa.

Malminkartanossa kaksi olentoa istui nurmikolla viilenevässä, mutta yhä kuumassa loppukesän yössä.
  "Tiedätkö, kun se ei vain onnistu", ensimmäinen huokaisi ja hörppäsi lämpimästä oluestaan, "vaikka minä kuinka yritän, kerta toisensa jälkeen.  Se ei vain onnistu." Ensimmäinen roikotti murheellisena päätään, otti toisen huikan ja irvisti.
  "Ei sinun kuulu yrittää", toinen vastasi hiukan jo humaltuneena, olihan ilta ollut pitkä. "Riittää, kun tiedät tarkalleen, mitä haluat ja osaat kutsua sitä oikein sanoin."
  "Mitkä ne sanat ovat?" Ensimmäinen mutisi hänkin jo turhautuneena lämpimästä juovuttavasta oluestaan.
  "Lokkimies", toinen vastasi, otti pullon ja kaatoi väljähtyneen lopun kuivalle nurmikolle, joka imi sen hetkessä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti